keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Gallerian kesä

Kesän kunniaksi on Galleria Luoma avoinna jälleen tänä vuonna.


Täällä kaukana maaseudulla kun asutaan niin hiljaista ja rauhallista on eikä parkkipaikka ole autoja mustanaan koko ajan. Galleria on kuitenkin avoinna arkisin ja sunnuntaina 12-18 ja lauantaina 12-15.


Ja maalaismaisemia voi ihailla 24/7!


Ateljee-gallerian puolelta löytyy muutakin kuin allekirjoittaneen öljyvärimaalauksia. Niinkuin vaikkapa riihen vintiltä raahatut talon vanhat kiesit!


 On tyttäremme Niinan design-putiikki.


Merja-vaimon valmistamia kynttilöitä.


Pöydällinen designlasiakin löytyy.


Sekä kahvio.


Seinillä ja vähän muuallakin on sitten niitä maalauksiani.



Avoinna elokuun 9. päivään asti ja sen jälkeen sopimuksen mukaan. Siis lähes aina!
Tervetuloa.








lauantai 16. toukokuuta 2015

Ei riitä järki maalauksen arvon ymmärtämiseen!

Olen huomannut, että kaikki tauluja maalailevat ihmiset -olkoot sitten oikeita taiteilijoita tai muita taiteilijoita - suhtautuvat tekemiseensä yleensä yltiöpositiivisesti, noo... ehkä muutama poikkeus voi olla. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin nauttia luomisen riemusta tai tuskasta jos vain jotain saa aikaan. Taiteilijan arkinen aherrus tuntuu monesti hyvinkin tyydyttävältä. Vaikka siitä ei usein muuta jää käteen kuin tekemisen ilo ja jo pelkkä ajatus oman työnsä ja teoksen arvosta mietityttää niin se, että saa tehdä- tai ainakin yrittää tehdä-  sitä mitä haluaa laittaa sutin heilumaan.

Vaikeammaksi menee taiteen arvon mietiskely jo kun alkaa ajattelemaan vaikkapa valtion budjettia! Vaikka kuvataide ei siellä tunnetusti kummoisesti ole pärjännytkään niin isoja ovat summat ja lukuisa joukko ihmisiä elättää itsensä kuvataiteen parissa maalaamatta koskaan ensimmäistäkään taulua! Mutta sehän kuuluu osana demokratiaan ja siellähän kaikki on mahdollista joten olkoon.

Ihan kunnolla saa leuan loksahtamaan vasta uutiset taidehuutokaupoista maailmalla. Viikolla myytiin Picasson työ Christiesin huutokaupassa New Yorkissa hintaan 160 miljoonaa euroa. Kaikkien aikojen kallein lyönti oli se. Miljoonia ja vielä satakuusikymmentä! Taulusta! Ostajan jonka henkilöllisyyttä kukaan ei tietenkään tiedä täytyy olla paitsi keskivertoa innokkaampi taiteenharrastaja niin myös joko sairaalloisen rikas tai rikollisen rikas.

Oman näkemyksensä asiaan toi tunnettu taloustieteilijä Nouriel Roubini. Tämä amerikkalainen taloustieteen professori on sitä mieltä, että kyseessä on ihan selvä rahanpesu. Jos tuo pitää paikkansa ja tällainen toiminta on vuosikymmeniä jatkunut niin ei ole ihan pikkujuttu (taidemyynnin arvo maailmassa v -2014 n.51 miljardia, uusi ennätys!) eikä taiteen arvostustakaan juuri nosta. Huipputaiteen hinta muodostuisi siis sen mukaan kuinka paljon jollain ihmisellä sattuu olemaan jemmassa pestävää rahaa. Ja kun maalauksen aikanaan myy kohonneella hinnalla eteenpäin niin raha onkin niin puhtoista taas.

Toivottavasti tuollaiset uutiset koskevat vain maailmalla taidekaupassa liikkuvia "kiertopalkintoja".
Täällä ruohonjuuritasolla ei voi tietenkään muuta kuin ihmetellä.




lauantai 9. toukokuuta 2015

eh-heh-heh


Niin tai näin... se ainakin oli huvittavaa kun monta vuosikymmentä muiden suomalaisten asioista ihan tietämätöntä leikkineet stadin taide- ja kulttuuri-ihmiset (ainakin muutama heistä) ihan yhdessä yössä huomasivatkin eläneensä kuplassa. He kun ovat ajatelleet olevansa tämän maan ainoa älymystö ja oikeassa joka asiassa niin sitten pidetään vaalit ja tyhmä kansa äänestä väärin! Käviköhän jo mielessä, että jos ei heidän auvoinen kulttuurielo pääkaupungissa enää jatkukaan loputtomiin kun kulttuurirahoistakin pääsevät kaikenmaailman taidetta ymmärtämättömät maalaiset päättämään. Tosin täytyy sanoa- vaikka en paljon politiikkaa seuraakaan- niin ei siellä suunnalla kukaan ilmeisesti ole taide- ja kulttuuriasioista edes kiinnostunut.

Taide ei maailmasta varmasti mihinkään häviä mutta merkitseeköhän se kohta kenellekään enää mitään. Kaikki elävät kuplassaan ja kun yli varojensa eläneelle pöhöttyneelle yhteiskunnalle suoritetaan välttämättömiä leikkauksia niin taidehan se ensimmäisenä kärsii kun se ei ole niin "välttämätöntä". Taidemaailmassakin joudutaan siis juoksua parantamaan, kilpailemaan enemmän ja tiedä vaikka joutuisi tulosvastuuseenkin! Niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Ja vielä kaupallistumaan. Se vasta ihmeelliseltä voi kuulostaa mutta nyt jo kauan ylivoimaisesti kaikkein kaupallisin kuvataiteen laji on ollut nykytaide eli modern art. Sitähän esiintyy vain maapallon vauraimmissa osissa eikä ollenkaan köyhillä alueilla ja kehitysmaissa! Mitä enemmän on löysää rahaa ja pröystäileviä ostajia niin sitä paremmin nykytaide kukoistaa. Berliini-Pariisi-Lontoo-New York akselilla siis.







maanantai 4. toukokuuta 2015

Näköistaidetta

Englantilainen taideasiantuntija matkaili teeveen kuvataideohjelmassasarjassa Italiassa ja päätyi bolognalaiseen taidemuseoon. Ohjelma tuli viime viikolla joku ilta. Museon maalaukset olivat tietysti ainutlaatuisia mestariteoksia ja sarjan juontaja esitteli erästäkin taiteilijaa kuinka hän ei aikanaan tyytynyt vain kopioimaan olemassaolevaa. Kuvaaja vähän ujosteli näyttää maalausta mutta näkyihän siitä "tänne asti", että siinä oli kaikenlaisia kauheuksia, puukotetusta pienokaisesta alkaen. Ei osaa kuvitella, mitä aikalaiset muutama sata vuotta sitten ovat taulusta ajatelleet. Tämän päivän taideasiantuntija sen odotetusti ylisti. Tiedä sitten onko hänellä itsellään koskaan ollut maalaussivellin kourassa ja kokemusta taulunteosta yleensäkään vai lukiko hän sitä tavanomaista liturgiaa mitä on taidekirjoista lukenut ja taidemaailmassa oppinut. Sen voi sanoa, että hiljaisen museon seinällä maalaus on varmaankin juuri oikeassa paikassa!

Usein näkee kuinka taiteilija patsastelee lehdessä tai muussa mediassa maalaustensa äärellä ja kerskuu kuinka hän ei halua kopioida esim. maisemaa valokuvamaisen pikkutarkasti vaan hän haluaa tuoda esille oman näkemyksensä aiheesta. Tämähän on ihan hieno asia, se vaan, että osaisikohan hän sitten tehdä sen valokuvantarkan version? Jos ei osaa niin minusta on ihan selvää narraamista kun sanoo, että ei halua tehdä jotain mitä ei kuitenkaa todellisuudessa osaa tehdä!

Hyvähän se vain on, että kaikenlaisista aiheista ja kaikenlaisilla tyyleillä maalataan. Itsekin välillä maalailen ei-esittäviä juttuja jos saan hyvän idean. Tykkään myös kovastikin monenlaisesta abstraktista taiteesta. Sitä en ymmärrä miksi esittävää - näköistaidetta - yritetään monesti mollata jotenkin vähempiarvoisena taiteellisessa mielessä. Nimitellään valokuvamaiseksi vaikka eihän maalauksella ja valokuvalla ole kertakaikkiaan mitään yhteistä! Fotorealistisia maalauksia tekevät taiteilijat ovat kadehdittavan taitavia. No ookkei...on tietysti enemmän ja toisaalta vähemmän koskettavia maalauksen aiheita mutta tuskinpa voi itseään pitää muita etevämpänä vain sillä perusteella kun muut tuntuvat huonommilta!

Jos ajatellaan vaikkapa maisemamaalausta niin luonnollisennäköisen maalaaminen ei minusta ole ihan mikä tahansa "helppo nakki" jonka voi ohittaa olankohautuksella. Se vaatii paljon aiheeseen tutustumista, työtä ja varsinkin maalaamista. Ja se opettaa paljon sellaista mitä tuskin muuten voisi edes oppia.

Ensinnäkin. Värien sekoittaminen. Luonnosta löytyvät hienoimmat ja hienostuneimmat värisävyt. Maalaminenhan ei ole temppu eikä mikään värien sekoittaminen on! Siis että löytää ne luonnossa esiintyvät värisävyt.Tehtaassa valmistetun tuubin sisältämä tavara on vain raaka-ainetta, väri syntyy vasta kun sävyjä sekoitetaan. Oikea sävy löytyy vain kokeilemalla ja siinä se onkin sen homman suola.

Toiseksi. Muotoa, ääriviivaa ja viivaa yleensäkään ei voi opetella muuten kuin maalaa sen mitä näkee ja yrittää saada samanlaisen aikaan. Monen mielestä varmaan tylsää mutta niin palkitsevaa!

Kolmanneksi. Maisemamaalauksessa oppii maalaamaan perspektiiviä. Voi harjoitella miten maalata lähellä tai kaukana oleva. Tai miten maalata vaikkapa kivi niin, että se näyttää kovalta!

Neljänneksi. Kun tutkii vaikkapa vanhojen mestareiden maisemamaalauksia oikein läheltä niin huomaa, että maalausjälki on kuin kaaosmainen siveltimenvetojen kokoelma josta ei saa mitään tolkkua. Mutta ihminen on siinä mielessä "opetettu eläin", että kun asiat maalaa tietyllä ja oikeaksi tunnetulla tavalla niin immeinenhän ihmeissän katsoo kokonaisuutta, että onpa taitavasti tehty ja niin luonnollisennäköinen!

Esittävä näköistaide siis tavallisesta "olemassaolevasta" maalattu ei minusta ole ollenkaan niin turhanpäiväistä kuin usein nykyään sanotaan. Sitäkin pitää vain opetella ymmärtämään. Sitäpaitsi. Välillä täytyy esittävääkin maalata ns omasta päästä. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa niinkin jokapäiväinen ja taidepiireissä kevyeksi luokiteltu aihe kuin auringonlasku! Sitähän ei voi katsella ja samalla maalata!  Ei ainakaan ole silmille terveellistä. Täytyy siis tyytyä tekemään vain näkemys tai vaikutelma omien kokemuksien mukaan. Tässä omia harjoitemiani. Työn alla vielä mutta oranssilla siinä minusta täytyy pelailla!







torstai 16. huhtikuuta 2015

Kymmenen syytä miksi suhtautua taidearvosteluun suurella varauksella.

Mistä näitä blogiotsikoita oikein tulee? Jos ja kun tuostakin alkaa juttua vääntämään niin jonkunlainen huumorikirjoittamisen tyylilaji pitäisi hallita, ettei saa tiukkapipoisen leimaa!

 Meissä jokaisessahan asuu pieni kriitikko ja maalaustaide on aina ollut varsinaista kriitikoiden temmellyskenttää vaikka tarvetta varsinaiseen arvosteluun olisi aina ollut enemmän  ihan muilla elämänaloilla. Itse olen arvostelun arvostelijana varmaan jäävi mutta kun tässä neljännesvuosisata on tullut näyttelyjä pidettyä niin on siinä kaikenlaista nähnyt ja kuullut. Jopa lehdistä saanut lukea tekemisistään ja voin sanoa, että se jos mikä on tuntunut omituiselta! Mutta mielipiteet tässä saa olla itsekullakin ja uskallan väittää, että tauluntekijällä on tässä asiassa sellaista kokemusperäistä tuntemusta ja tietoa mitä ei joka iikalla edes voisikaan olla! Joten sitä listaa...

1. Taiteilija/maalari ei koskaan tule valmiiksi. Mitä enemmän maalaa sitä enemmän löytää opittavaa. Tyyli, tekotapa ja aiheet vaihtuvat. Pitkäkään elinikä ei merkitse, että oppisi hallitsemaan vaikkapa öljyvärimaalauksen jotenkin täydellisesti. Ja keskeneräistähän ei kannata arvostella kun lopputuloksesta ei ole varmaa tietoa. Jälkipolvet sitten arvioivat miten pitkälle kukin on päässyt mutta se on taas ihan eri asia.

2. Mitä yksittäiseen maalaukseen tulee niin voi olettaa, että taiteilija sen maalaa parhaaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Ja kun se on maalattu niin ei se siitä enää miksikään muutu. Tehty mikä tehty. Jälkiviisaus- että on väärin maalattu - on niin helppoa, ettei sille kannata paljon arvoa antaa.

3. Taiteilijoita/tekijöitä on nykyään ikävä kyllä moninkertaisesti enemmän kuin oikeastaan tarvittaisiin. Taiteilijaksi halutaan, taiteilijoita koulutetaan ja yhä useammalla on aikaa, varaa ja halua harrastaa ja kehittää itseään. Maalaaminen siis antaa elämään erityistä sisältöä ja merkitystä olkoon se sitten työ tai harrastus. Kaksi kertaa kannattaa ulkopuolisen miettiä ennenkuin rupeaa toisen tekemisiä sorkkimaan.

4. Sääntöjä, määräyksiä, ohjeita ja niiden asettajia tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi. Ainoa asia mitä niillä taidemaailmassa on saatu aikaan on luovuuden lakastuminen.

5. On totaalisen kuollut ajatus se jos maalatessa pitäisi miettiä mistäköhan ne arvostelijat tykkäisivät!

6. Joskus tuntuu, että ns taideihmisille taide on pyhä asia ja he ovat taiteen viralliset edustajat jotka valvovat, etteivät tavikset pääse pilaamaan asioita. Muita voi sitten arvostella "taiteennimissä taiteennimissä". No. Jos joku ihminen arvostaa enemmän jotain taidepaskaa ( ilmaus on omiin taideopintoihinsa kyllästyneen poppari Samu Haberin!) kuin toista ihmistä niin...niin kyllähän se jo paljon kertookin ihmisestä.

7. Arvostelu voi tietenkin olla myös kehumista. On vaan jo etukäteen niin ilmeistä kenet kehutaan. Kaverit, aatetoverit, taiteen sisäpiiriläiset jne. Yleensä arvostelijoina toimivat nykytaideihmiset, jotka jos eivät suorastaan halveksi vaikkapa maisemamaalausta niin eipä paljon muutakaan. Kuitenkin he katsovat voivansa arvostella kaikkea maalattua siis myös esim.maisemamaalauksia. Siinä kaikenlainen uskottavuus loistaa poissaolollaan!

8. Kehuminen myös saattaa vääristää asioita puhumattakaan kateudesta mitä se synnyttää. Kehuminen saa kriitikoiden ylistämät "trendipellet" elvistelemään julkisuudessa. Media lähtee mukaan riekkujaisiin. Kohta taiteen ostajatkin haistavat tilanteen ja näyttelyt myydään loppuun jo avajaisissa. Palkintoja ja apurahoja ropisee. Kohta onkin kansakunnan taiteilijatoivon pesäpaikka Pariisissa, Nykissä tai muualla...

9. Kaupallisessa mielessä taidetta myös arvostetaan ja arvotetaan. On tulevia mestareita ja varmoja sijoituskohteita. Mutta kun sitä ei kukaan voi etukäteen varmasti tietää! Helppo sanoa, että sadan vuoden kuluttua on arvokas! Jos ennustajaeukon tai -ukon lahjoja luulee omaavansa niin miksi tyytyä ennustelemaan hyvin epävarmalla taiteen alalla. Osake- ja valuuttakaupassa ennustuksen osuvuus on tiedossa jo heti kohta!

10. Sananlaskussa sanotaan, että ei saisi lyödä lyötyä. Mutta kun kriitikko hoksaa miten joku on - tai sen taulut ovat - surkean huonoja niin sekös alkaa kismittää ja täytyy reppana haukkua ja ihan julkisesti. Ei varmaan ole herkkua kriitikoillakaan sillä eihän siitä työstä paljon päänsilitystä saa. Taidekriitikoilla lienee aina ollut vähän imago-ongelmia mutta syypää siihen löytyy peilistä eikä syy ole huonoja maalauksia tekevien taiteilijoiden!

11. Huono jääköön vaille huomiota, keskinkertaista ei kannata kehua ja hyvä taide jää elämään ja säilyy ilman kehujakin. Haukkumisista huolimatta.

...olisihan näitä...onneksi tuli vain kymmenen luvattua...alkaa jo tympiä koko aihe!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Musiikkia välillä...


Tällainen öljyvärimaalaus-aiheinen "lokikirja" lienee suht' kuivakkaa luettavaa...varsinkin jos ei vaikka itse maalaa tai taidemaailma ei muutenkaan ihan likeltä liippaa  niin voi tuntua yhtä tylsältä kuin jos  itse alkaisin katselemaan miten maali kuivuu vastamaalatussa taulussa!

Muistelen, että Youtube videoita ei tähän blogiin ole aina saanut liitettyä mutta nyt näkyy onnistuvan.
Laitankin siis vaihtelun vuoksi mielimusiikkiani. Ihan en usko, että ikä vielä olisi tehnyt tehtävänsä mutta melkeinpä tuo musiikinkuuntelu klassiseen painottuu ja maalatessa pelkästään siihen. Tässä musiikinlajissa on se puoli, että vähänkin harvemmin kuultua ei tunnista jos ei nyt ihan totaalinen friikki ole. Monta kertaa kuulee jossain melodianpätkän joka jää mieleen...näin kävi tässä yhtenä sunnuntai-iltana kun huoltoasemalta lähdin niin autoradiosta kuului hetki kaunista melodiaa ja tämä kaunis hiljainen sävel jäi päähän soimaan. Kuulutustakaan ei kuulunut mutta ajattelin, että laulaja olisi voinut olla vaikkapa Elina Garanca joka lauloi ihan outoa Ave Mariaa. Tämä latvialainen mezzosopraanohan lienee tai ehkä jo onkin tämänhetken tunnetuin sopraano, jonka siis kaikki vähänkin klassista kuuntelevat kyllä tunnistavat!

Nykyään kun on tämä netti niin mikään ei jää enää piiloon. Tässä tapauksessa niinkuin jo usein aiemminkin tuntematon musiikkikappale sitten myöhemmin löytyi kun hain kyseisen radioaseman ja oikean ajankohdan niin sieltä löytyi soittolista, josta oli sitten helppo todeta mikä laulu oli kyseessä. Sen jälkeen olen tämän muutamankin kerran kyllästymättä kuunnellut!







maanantai 23. maaliskuuta 2015

Luonnonvaloa

Vanhojen mestareiden maisemamaalauksissa kiinnittää aina huomiota valo ja sen eri sävyjen käyttö. Valon ja varjon vastakkainasettelua viljellään runsaasti ja varsinkin ilta-auringon oranssinkeltaista hehkua on usein lisätty vaikkapa vain pieneen osaan maalausta. Puunlatvoihin, rakennuksen seinään, rantakiviin tai kauempana näkyvään taustamaisemaan jne. Amerikassa syntyi 1800-luvun lopulla oikein maalaustyylejä kuten luminismi ja tonalismi valon kuvaamiseen ja kyllähän Suomen kultakauden maisemamaalaritkin valoa kaikkine sävyineen osasivat kuvata.

Omien kokemuksieni perusteella on mieleeni painunut, että erikoisia valaistusolosuhteita on maaliskuun 20. päivän tienoilla klo 18.00! Siis auringonlaskun aikaan. Ja huhtikuun alkuun asti niitä riittää. Samoin syyspuolella syys/lokakuun vaihteessa. Tosin silloin on usein vielä sen verran vihreää luonnossa, että se latistaa värejä. Lumeton kevätpuoli on parempi.

Eilen illalla lähdin "ulkoilemaan" kun näytti viiden maissa, että taivaanranta voisi avautua. Auringonlaskun lisäksi tarvitaan siis myös pilviä värin tuottamiseen. Kiirettä täytyy myös pitää sillä ilmiö kestää vain minuutteja eli siinä ei ehdi nähdä kuin yhden paikan näkymät. Lisäksi paikka pitäisi olla muuta ympäristöa korkeammalla. Sitten vaan herkeämättä tuijottaa ja painaa mieleensä mitä näkee. Kuviakin voi ottaa. Tässä siis eilisen illan näkymiä, varsinaiset taulunaihe-kuvat jääkööt tänne laittamatta...


Että jos tämännäköinen on auringonlasku...


...niin tältä näyttää punerrus petäjien kyljissä.


Viiden minuutin sisällä auringonvalo sammui ja pilvistyi.  Kelopuustakin tuli taas melkein musta.




lauantai 21. maaliskuuta 2015

Koivu

Koivu on kaunis puu. Monen mielestä puulajeista kaikkein kaunein. Maalauksen aiheenakin suosittu ja tykätty.
Kaikkitietävä nykytaideihminen saattaa ihmetellä, miksi maalata puunkuvia? Mutta mitä järkeä on yrittää selittää asioita muille ihmisille? He jotka ovat samaa mieltä jo tietävätkin asian ja erimieltä olevathan eivät edes halua tietää saatikka ymmärtää asiaa!

Omassa maailmassani koivupuuhun saa tutustua joka kevät oikein kouriintuntuvasti ja pintaa syvemmältä kun täällä maalla koivuklapi on tärkeä lämpöenergian lähde! Luonnon keskellä eläessä tulevat maalausaiheetkin tietysti ympäröivästä luonnosta ja usein tulee valkoisia koivunrunkoja tauluhin sutikoitua. Tarkoitus ei ole maalaustyyliäni tuputtaa kenellekään mutta tässä vuosien mittaa olen kehitellyt "patenttiratkaisun" miten koivunrunko on kätevintä maalata.

Elikkä: Koivun rungossa on kolme värisävyä. Valoisa puoli, varjon puoli ja katsojaa kohti oleva heijastus. Vedän siis kankaalle kolme väriä: valoisa on lievästi oranssin/keltaokran sävyinen, varjo lievästi sinivioletti (pilvisenä päivänä siniharmaa) ja heijastus on tietysti vitivalkoinen.


Sen jälkeen pystysuuntaisin siveltimen vedoin yhdistän eri sävyt niin, että ne hyvin sulautuvat toisiinsa.


Koivussa oksat ovat säännöllisen epäsäännöllisesti sijoittuneet runkoon ja rungon pyöreydestähän johtuu, että puuta katsoessa useimmat oksantyvet sijoittuvat rungon reunaan.


Kun runko on valmis ei oksia kannata ruveta vetelemään vaan ne kannattaa tehdä lopuksi märkää märälle-tekniikalla.


Taustaa maalatessa on hyvä sijoittaa maiseman tummin kohta koivunrungon kohdalle. Se saa puun tulemaan entistä paremmin esiin. ( jos se ei luonnossa siinä kohdassa olekaan niin aina voi käyttää taiteilijan vapautta. Eikä kerrota taulunkatsojille !)


Puunrungon ja taustan yhtymäkohta on maalaustyön mielenkiintoisin vaihe.



Sininen taivas on jotenkin niin nähty, että yleensä teen taustataivaasta pilvisenvaalean etenkin koivutauluun. Oksien ripeltäminen onnistuu kun pienestä kärkisiveltimestä leikkaa 90% harjaksista pois ja ottaa paksun nokareen maalia siveltimen kärkeen. Sitten vetäessä vielä pyörittää sivellintä sormien välissä niin tulee kaikenkäkkyräisiä oksanmutkia!







maanantai 16. maaliskuuta 2015

Maaliskuun aamu

Täälläpäin - parikymmentä kilometriä Suomenlahden rannikolta sisämaahan päin - on vielä lunta varsinkin metsässä. Ja hankikelit "aivan mahtavat" aamuisin joten kävellen pääsin tänä aamuna kiertämään kilometrin päässä olevan Vahjärven. Tässä maisemia aamulenkiltä. Eipä tarvitse erämaamaisemia kaukaa hakea!









perjantai 6. maaliskuuta 2015

Näyttely

Öljyvärimaalauksiani on esillä Turussa Galleria Galileissa (Linnankatu 33) huhtikuun 12.päivään asti.