Varsinkin jos puhutaan työnteosta. Sanotaan, että ilman lahjakkuutta ei voi olla taiteilija mutta ilman kovaa työntekoa ne lahjat jäävät käyttämättä ja eihän niistä silloin ole mitään apua. Olenkin järkeillyt, että kun tuohon työntekopuolen määrään ja laatuun voi itse vaikuttaa niin on paras pitää edes se puoli kunnossa.
Parikymmentä vuotta sitten kun ateljee-galleriani oli uusi, vuokrasimme alakertaa erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Eräässäkin kokouksessa oli mukana vanhempi rouvashenkilö joka kertoi työskentelevänsä kuvaamataidonopettajana ja suhtautui tietysti kovinkin myönteisesti minunkin maalausharrastukseeni. Muistan, että tilaisuuden ajan maalasin yläkerran työtiloissani jotain tilaustyötä ja kuvataiderouva kävi vielä sinne kurkistamassa ja hämmästyi kuinka paljon työ oli noin kolmessa tunnissa edistynyt. Kun maalauksiani vielä oli kaikki seinät täynnä niin sain ns asiantuntijan neuvon, että taidemaalari saisi maalata vain vähän. Minullehan tuo kuvataidemaailman juttu - en tiedä mihin se oikein perustuu - oli ennestään paitsi tuttu niin myös vieras ja omituinen.
Sen verran tunsin tuolloin taidehistoriaakin, että Picassolta löytyy n. 55000 työtä ja P. Haloseltakin yli kolme tuhatta! Taideakatemioissa maailmalla opiskelijat maalaavat kuin liukuhihnalla monta työtä päivässä. Yleinen määritelmä on, että jo öljyvärien käytön hallitseminen vaatii satojen maalausten tekemistä ja tuhansissa homma vasta alkaa sujumaan.
Joskus vuosia sitten lainasin kirjastosta taidemaalari Wilho Sjöströmiä käsittelevän kirjan. Sen tarkemmin en maalarista enää mitään muista ja sen enempää asiasta tietämättä mieleen jäi kun teokseen oli kirjattu kuinka monta maalausta hän maalasi vuosittain. Joinakin vuosina vain yksi (1) maalaus. Tuntuu...ettenkö sanoisi melko vähäiseltä. Sata vuotta sitten on maailma ja maalausolosuhteetkin olleet toki kovin erilaiset kuin nykyään. Itse en osaisi olla viikkoa pidempään maalaamatta, kuukauden tauko tuntuisi katastrofilta. Miten ihmeessä inspiraatio voisi tulla vain kerran vuodessa? Oman järjenjuoksuni mukaan maalaamista voi hyvin verrata juoksemiseen. Kun käy säännöllisesti lenkillä koko ajan niin homma on paljon helpompaa ja kevyempää kuin jos lähtisi vain kerran vuodessa puuskuttamaan!
Kaupallisuuskammoinen kuvataideporukka tietysti pitää taulujen tehtailua pahana asiana. Kuitenkin se, että maalattuja on vain vähän (ja maalaamatta jääneitä vaikka kuinka paljon) ei taiteilijan itsensä kannalta ole mitenkään suotuisa tilanne. Paitsi jos joku on apurahoilla mukavasti elellyt.
Muutama vuosi sitten tuttavani toi korjattavaksi taulunsa jonka krumeluurikehys oli kulmasta lohjennut. Samalla siinä pähkäiltiin, mikä mahtaisi olla komistuksen arvo.
(Kun vanhassa maalauksessa on pramea kehys niin aina kannattaa valpastua sen arvon suhteen). Sovittiin, että laitan tästä ulkomaalaistaustaisen maalarin teoksesta kuvan parempaan helsinkiläiseen huutokauppataloon. Vastaus oli, että vaikkakin taiteilija on tunnettu ja teoskin laadukas niin sen harvinaisuuden takia sille ei ole keräilijöitä eikä näinollen myöskään suurta rahallista arvoa. Taiteilijalla siis tulee olla sen verran laaja tuotanto, että työt edes noteerataan myöhemmin.
Mielestäni onkin täydellistää huuhaata kun välillä näkyy mestareita jotka ovat vain niinjaniin vähän maalanneet ja sitten "harvinaisen" teoksen huimalla hinnalla jo ulosmitataan tulevaa arvonnousua. Totta on, että tämän päivän tekijät eivät ole täällä sadan vuoden kuluttua nauttimassa työnsä arvosta mutta ei pitäisi mennä lupaamaan asioita joista päättävät sukupolvet eivät ole vielä edes syntyneet!