Maalauksiani esillä Haminassa Posliinitar AnnMaaritin tiloissa 27.7 asti.
Pauli Luoma, maalausblogi
öljyvärimaalari
torstai 11. heinäkuuta 2024
sunnuntai 4. helmikuuta 2024
Maalaustaiteen uutisia
Useampia vuosia jatkunut alavireinen tunnelma maalaustaiteen maailmassa jatkuu. Ainakin tämän jutun kirjoittajan kokemuksella ovat myönteiset uutiset olleet harvassa viimeiset viisi vuotta. Tunnettu ja ihan luonnollinen tosiasia on se, että kun ajat muuttuvat huonommaksi niin taiteen ostaminen loppuu ensimmäisenä ja palautuu viimeisenä jos ajat paranevat. Nythän on käynyt niin, että ensin valloilleen päässyt pandemia pelästytti kaikki ja vei monelta jopa hengen. Sitten alkoi itänaapurin sairas sotiminen mikä vei ihmisiltä mielenrauhan. Siihen vielä päälle kyseenalaiset kustannuskriisit ja hämmennystä aiheuttava vihreä siirtymä ovat vieneet ihmisten rahat! Pahan päivän varalle säästäjiä ei myöskään yhtään voi moittia nykyisessä maailmanmenossa!
Näissä oloissa maalari joutuu siis miettimään maalaako muuta kuin omaksi iloksi. Näyttelyitä ei paljon kannata ajatella. Vähiin ovat käyneet galleriatkin.
Maailmalla taidemyynti on ollut "bumpy ride" eli kuoppaista kyytiä. Paitsi niissä piireissä missä on oikein kallista taidetta tarjolla. Nimittäin ne joilla on paljon rahaa on sitä aina. Hyvin on mennyt myös institutionaalisilla eli valtion toimijoilla. Uutisissa kerrottiin miten Ateneumissa on ovi käynyt tiuhemmin kuin koskaan. Äskettäin päättynyt Edelfelt-näyttely oli kaikkien aikojen suosituin. Samansuuntaisia uutisia on kuulunut muualtakin. Huvittavaa. Nyt kun nykytaidepiirit ovat vuosikymmeniä opastaneet kansaa miten sata vuotta vanhat, kevyehköistä aiheista maalatut ja krumeluurikehyksillä varustetut maalaukset eivät ole mitenkään tärkeitä niin juuri niitä kaikki haluavat mennä katsomaan. Saman näyttelyn voi pitää taas kymmenen vuoden kuluttua uudelle sukupolvelle. Valtion taidebisnekset ovat siis todella kaupallista touhua. Rahaa tulee vaikka tauluakaan ei myydä. Eikä ole edes myynnissä! Hienoa tietysti on kun ihmiset käyvät museoissa.
Kolikon kääntöpuoli on, että samaan aikaan kun vanhojen mestareiden taidot ja tekniikat ovat aikoja sitten unohtuneet ja katoamassa tällä menolla niin samaan aikaan tämän ajan maalarit eivät saa teoksiaan ja itseään esille kun ei ole riittävää kiinnostusta. Olipa sitten apuraha- tai nälkätaiteilija, kylämaalari tai some-ihme niin vähän jos ollenkaan lämmittää ajatus, että jospa joskus tulevaisuudessa sadan vuoden jälkeen kansaa kiinnostaisi. Vai onkohan niin, että sadan vuoden kuluttua käydään katsomassa parisataa vuotta vanhoja tauluja.
Viime syksynä oli uutinen tutkimuksesta jonka mukaan lähes puolet maamme kuvataiteilijoista harkitsee alan vaihtoa kun taiteilu ei elätä. Moni sanoisi, että tuon olisi tiennyt tutkimattakin ja että tutkimuksilla vain joku porukka yrittää ajaa omaa asiaansa. Tuleekin mieleen kun maahan kesällä tuli oikeistohallitus leikkaamaan kaikkea niin tunnetusti vasemmistolaiset taidepiirit haluavat sanoa, että näpit irti heidän apurahoistaan. Uutisesta ei käynyt ilmi keneltä taiteilijoilta asiaa kysyttiin mutta kun tietää miten rankasti varsinkin taiteilijat tässä maassa luokitellaan niin lienee kysytty ns ammattitaiteilijoilta. Se taas tuo asiaan oman nyanssin kun on puhe nimenomaan toimeentulosta. Ammattitaiteilija kun voi olla vaikka ei koskaan ansaitsisi teosmyynnillä lantin lanttia.
Siitä ei pääse mihinkään, että kun maalaamineen-nimisestä taiteenlajista puhutaan niin aina tulee myös rahasta puhe. Siispä jos joku on omasta mielestään niin suuri taiteilija ja tekee mukamas niin tärkeää taidetta, että muiden kuuluu hänen taiteilunsa maksaa niin mitään häpeilemistä ei pitäisi olla siinä jos joku toinen taas yrittää tehdä tauluja joita ihmiset haluavat ostaa ja näin itse kustantaa lystinsä. Varmaa on vain, että pulina asiassa tulee taatusti jatkumaan.
Ulkomailta. Amsterdamin Rijksmuseumissa viime vuonna pidetty Johannes Vermeer-näyttely oli melkoinen menestys vaikka sinne ei näyttelyn aikana myyty yhtään pääsylippuja. Liput oli kaikki myyty etukäteen. Esillä oli mestarin tunnetusta 38 maalauksesta esillä 28 ja tapaus oli niin ainutlaatuinen, että jos sinne olisi päästetty vielä tavalliset kadunmiehet ja uteliaat turistit niin tungos ja sekamelska olisi ollut totaalinen.
Juuri tulleen tiedon mukaan itävaltalaisen Gustav Klimtin kadonneeksi luultu maalaus "Fraulein Lieser" (1918) on löytynyt. Taitelijan kuoleman vuoksi signeeraamatta jäänyt teos vietiin sen omistaneelta juutalaiselta Lieserin perheeltä ja nyt tammikuussa taulun vuodesta 1960 asunnollaan säilyttänyt henkilö tuo sen myyntiin. Hinta-arvio 70 miljoonaa. Englannissakin oli äskettäin tehty suuri taidelöytö jostain varastosta. Siitä ei jäänyt muuta mieleen mutta se tuli mieleen kun maailmalla sentään on miljoonia asuntoja ja varastoja niin mitä niistä vielä löytyykään. Mitä kaikkea "roinaa" ihmisillä nurkissa lieneekin niin ilmeisesti sitä kannattaa säilyttää ja välillä vähän kiinnostua siitä mitä omistaa.
Loppukevennys.... Jos ei mene aina hyvin maalareilla niin vielä huonommin tuntuu menevän taidekriitikoilla. Onkohan heitä enää olemassakaan? Vai onko itseltä jäänyt jotain huomaamatta? Miten sitä ei ole tullut edes ajatelleeksi, että ennen vanhaan parikymmentä vuotta sitten ei niin pientä lehteä ollutkaan missä ei olisi ollut paikallisia taidearvosteluja. Ei sillä, että mitenkään kaipailisin mutta enpä muista, että olisin missään nähnyt arvosteluja vuosikausiin. Hesarissa lienee välillä jotain. Ehkä arvosteleminen on vain huonossa huudossa kun sitä on nykyään kaikkialla niin paljon. Huudetaan kuin heikkopäiset ja kun omat argumentit loppuvat niin sitten huudetaan kovempaa! Ei ihme jos arvostelijat alkavat tympiä. Kun ei vaan olisi käynyt niin, että kriitikoilta on jäänyt huomaamatta se minkä kaikki muut ovat aina tajunneet. Nimittäin että hyvä kriitikko kirjoittaa lukijoilleen, huono kriitikko kirjoittaa taiteilijalle.
maanantai 4. syyskuuta 2023
Kukkaniityllä
torstai 24. elokuuta 2023
Konstrundan 2023
maanantai 26. kesäkuuta 2023
keskiviikko 12. huhtikuuta 2023
"Jokainen ihminen on taulun arvoinen"
Tässä jutussa seikkailee uusimpia naisfiguurimaalauksiani. Tätä aihetta olen maalannut neljännesvuosisadan ajan. Samantyylisiä, saman mallisia/kokoisia ja tosi monta on näitä vuosien varrella tullut maalattua mutta kahta samanlaista niitä ei ole olemassa. Mistään mallista nämä eivät synny vaan niin sanotusti omasta päästä. Sitä voi vain arvailla kuinka paljon nykyään kaikenlaisista laitteista ja mediasta koko ajan päälle puskeva kuvatulva vaikuttaa. Mutta kyllä saa omaa luovuuttaan venyttää, että löytää seuraavaan aina jotain uutta ja erilaista. Mutta sitähän se maalarin homma kuuluu ollakin. On maalattava paljon jotta kohtaa ja kokee mahdollisimman paljon asioita työssä jota tekee. Pitää etsiä ja löytää. Mitä enemmän maalaa, sitä enemmän löytääkin maalattavaa. Ei tarvitse odotella inspiraatiota kun maalattavaa on aina enemmän kuin millään pystyy koskaan maalaamaan.
torstai 30. maaliskuuta 2023
Kestävää taidetta
Edellisessä blogikirjoituksessani näyttää olleen aiheena maalauskankaat/pohjat ja kun kirjoittelusta ei ole kulunut kuin reilu vuosi (!) niin jatkan samasta aiheesta.
Öljyvärimaalauksethan tunnetaan tuotteina jotka parhaimmillaan ja hyvin säilytettyinä ovat hyvinkin pitkäikäisiä ja vain paranevat vanhetessaan. Niistä voi tulla keräilykohteita tai antiikkia. Hyvällä tuurilla arvokin voi nousta tai osoittautuu, että kyseessä onkin ihan oikeasti huomattava taideteos. Tosin nykyään kun kaikkialla maailma on maalareita "mustanaan", omasta mielestään toinen toistaan tärkeämpiä tekijöitä ja tulevasta - varsinkaan kaukaisemmasta sellaisesta - kukaan ei tiedä yhtikäs mitään niin ei se välttämättä niin kauheasti motivoi miettimään työnsä hedelmien tulevaa kohtaloa. Mutta jos siis haluaa teoksiensa edes kestävän pitkään niin kannattaa käyttää kunnon materiaaleja maalauksiinsa. Mistä sitä koskaan tietää! Nykyään jonkinlaiseen kulttimaineeseen nousseen hollantilaisen v. 1675 kuolleen Johannes Vermeerin maalaukset olivat tuolloin barokin aikalaisille ihan vääränlaisia (varmaan liian vaatimattomia) ja ne löydettiinkin kunnolla vasta 1800-luvun puolivälissä. Onneksi ovat kestäneet hyvin näihin päiviin asti. Mitähän kaikkea maailmassa lieneekään vuosisatojen aikana maalattu mikä ei ole kestänyt?
Maalarin omissa hyppysissä on tietenkin se, että maali tarttuu ja pysyy taulussa. Vaikka sitten siihen maailmantappiin asti! Tarkoittaa, että maalaa "alla prima" eli kerralla valmiiksi tai jos on tarkoitus maalata päälle niin uuden kerroksen on oltava paksumpaa väriä mutta tuohan olisi kokonaan oman kirjoittelunsa aihe. Maalauspohjansa maalari voi pohjustaa itse mutta muuten ei sitä valmista vaan valitsee itselleen sopivan. Huonolaatuisista maalauspohjista hyvä esimerkki ovat sotien jälkeen pula-aikana pahvinpaloille maalatut suomalaiset maisemamaalaukset joita harmaissa kaukalomallisissa kehyksissä lojuu/roikkuu joka kirppiksellä nykyään. On harmi kun moni taidokkaastikin maalattu työ on mennyt pilalle. Tänä päivänä varmaan kaikissa halpahalleissa myydään "taiteilijatarvikkeita" joilla pääsee kyllä halvalla harrastamaan mutta laatu on sellainen, että työt on paras jättää vain omille seinille. Netistä löytyy monta verkkokauppaa missä myydään ihan oikeita taiteilijatarvikkeita - kuten pellavakankaita - ja niissä pätee hyvin: mitä kalliimpaa sitä laadukkaampaa. Sitä en osaa sanoa koskeeko tuo myös toisinpäin eli mitä kalliimpi maalaus sitä laadukkaammat materiaalit. Verkkogallerioista taidetta ostavia luulisi tuo seikka kiinnostavan. Kun ei pääse taideteosta fyysisesti hypistelemään.
Yleensä ajatellaan, että öljyvärimaalaus pitää olla kankaalle maalattu mutta moni muukin pohja käy ja mitä tahansa voi maalauksellaan koristaa. Muuan taidemyyjä kertoi kerran, että asiakas katsoi kieroon kun pikkutauluni oli maalattu puulevylle liimatulle kankaalle. Asiakas ei todellakaan ole aina oikeassa! Onhan koivuvaneri selvästi pelkkää pellavaa lujempaa. Puulevylle daVincikin aikoinaan Mona Lisan maalasi ja nyt on jo 520 vuotta mittarissa maalauksella.
Pellavakankaan etuja maalauspohjana on sen keveys ja erinomainen "sivellintuntuma". Kun tuvan seinään lyö tarpeeksi ison naulan niin siinähän se säilyy kyllä. Kunnes tippuu, osuu kaapin kulmaan, joutuu kylmään ja kosteaan paikkaan jne. Jos ei ole tukevasti kehystetty niin varmasti vetää kieroksi jossain vaiheessa. Mikä sitten voisi olla maalauspohja joka on kevyt, pysyy ehdottoman suorana kaikissa oloissa, ei ime kosteutta, ei löysty koskaan, on riittävän sileää jne.
No alumiinikomposiittilevy tietenkin!
maanantai 31. tammikuuta 2022
Maalauspohjat kannattaa käyttää uudestaan
Maailman vanhimmat öljyvärimaalaukset kerrotaan tehdyn kivipohjalle Afganistanissa vuoden 650 tienoilla. Sen jälkeen yleistyi puu- ja kuparilevyille maalaaminen kunnes 1400-luvulla Venetsiassa - missä valmistettiin tuolloin paljon kankaita purjeisiin - keksittiin ruveta tekemään myös öljymaalauksia kankaalle.
Usein näkee - missäpä muualla kuin teeveessä - kun vanhoja öljyvärimaalauksia tutkitaan infrapunatekniikalla niin teoksista löytyy useita värikerroksia. Monta kertaa maalauksen alta löytyy kokonaan eri maalaus jonka päälle on maalattu uusi. Teoriassa vanha mestari on siis mennyt tärvelemään teoksensa joka myöhemmin olisi ollut myös kenties miljoonien arvoinen. Ei siis taiteilijalle itselleen vaan jollekin ihan muulle. Todellisuudessa päälle maalaamisen syy lienee kuitenkin ollut maalauspohjien puuttuminen tai rahan puute. Tai kumpikin niistä. Tai sitten taiteilija ei vain ole tykännyt työstään. Yleisin syy kuitenkin lienee se kun on iskenyt niin iso inspiraatio, että ei ole ollut aikaa uuden maalauspohjan tekemiseen/hankkimiseen vaan maalaamaan on pitänyt päästä heti ja ensimmäinen käteen osunut sopiva kangas on otettu uudelleenkäyttöön! Sen öljyvärimaalarit ovat kautta aikojen hyvin tienneet, että mikään ei ole öljyvärimaalaukselle parempi maalauspohja kuin toinen öljyvärimaalaus.
En ymmärrä maalareita jotka kuvittelevat, että kaikki mihin he siveltimellään koskettavat muuttuu taiteeksi. Näinhän asia ei voi olla. Omaa tekemistään pitää tietysti arvostaa mutta jos maalaamiseen suhtautuu tunteella ja ihastuu omiin töihinsä, pitää niitä ainutkertaisina, korvaamattomina ja jos edes pystyy niistä luopumaan niin menee ja vielä ihan hatusta vetäisee niille poskettomat hinnat niin ei voi muuta kuin toivottaa onnea! Itselleni maalauspohjien kierrättäminen ei ole koskaan tuottanut mitään vaikeuksia.
Maalarin kannalta perinteisen öljyvärimaalauksen kallein/arvokkain tarvike on laadukkaasta pellavakankaasta valmistettu maalauspohja. Omien kokemuksieni mukaan huippuluokan pellavakankaita valmistetaan nykyään edelleen Italiassa ja varsinkin Belgiassa. Ei tarvitse olla kovinkaan isokokoinen valmiiksi kiilapuille pingotettu pellava kun sen arvo on toista sataa euroa. Sekin vielä kun hyvää maalauspohjaa ei missään myydä valmiina vaan se pitää itse tehdä ja jos siinä on pohjusteen lisäksi vielä sitä öljyväriä valmiina niin mikäs sen parempi.
Nyt on pandemian takia jäänyt jo pari vuotta maalauskiireiltä aikaa maalailla ihan vain omaksi iloksi ja puuhailla kaikenlaista muuta. Tulevaisuus sitten näyttää mitä maalaustaiteen "raunioille" nousee. Tietysti olisi (aina?) olemassa netin ja somen mahdollisuudet taulubisneksen harjoittamiseen ja itseltäkin valmius siihen puoleen löytyisi mutta kun ei ole kiinnostusta, intohimosta puhumattakaan. Siispä olen kaikenlaisen muun homman ohessa käynyt muun muassa läpi maalauspohjavarastoani sillä silmällä mitä vielä kokeilen jatkaa, minkä ehkä purkaan ja minkä päälle maalaan uuden. Ja onhan niitä vinot pinot!
Uudestaan maalaamista varten vain puuttuvat kiilat paikoilleen, kangas kireälle ja hiomaan pinta sileäksi. Hiomaan siksi, että maalauspinnassa on yleensä värikokkareita, kiillottuneita paksumman värikerroksen alueita, likaa, pölyä tai vaikkapa rasvaisia sormenjälkiä mitkä kaikki voivat haitata uuden maalin tarttumista. Kevyt akkukäyttöinen pölypussilla varustettu pyöröhiomakone on minusta paras. Käsin ei kannata yrittää pölyhaittojen ja epätasaisen lopputuloksen takia. Reunojen kanssa pitää olla tarkkana, ettei kangas taitoskohdassa kulu liikaa.
perjantai 23. heinäkuuta 2021
Barbizon school
Yksi öljyvärimaalarin urani mieleenpainuvimpia kokemuksia sattui kesällä 2003 etelä-savolaiseen kallioon louhitussa luolastossa. Siellä sijaitsi silloin vielä Taidekeskus Retretti. (luin jostain, että Retrettiä oltaisiin avaamassa uudestaan) Varsinainen syy tuolloin Punkaharjulle lähtemiseen oli siellä esillä ollut venäläisen Ivan Aivazovskin merimaalausten näyttely. Ja olivathan ne huoneenkorkuiset tyrskytaulut vaikuttavia mutta suurin piirtein unohtuivat samassa kun muualta luolasta löytyi toinen näyttelyosasto jossa oli paljon pienempiä, vanhanajan kultakehyksin varustettuja mutta hyvin yksinkertaisia ja arkisia mutta hienostunein sävyin ja vapautuneesti taidolla maalattuja maalaismaisemia. Sinertävää ruohikkoa ja utuisia laidunmaita, maaseudun ihmisiä lehmineen ja lampaineen. Sumuisia rantanäkymiä, upeita harmaan ja vihreän sävyjä. Kyseessä oli hollantilaisen Haagin koulukunnan (1860-1890) maalareiden näyttely. Se kolahti.
Nyt kun on tämä internet niin jo yli pari vuosikymmentä on ylimalkainen tutustuminen maailman taiteeseen käynyt kädenkäänteessä kotioloissa. Muuten olisi tiedot - kuvista puhumattakaan - näistäkin hollantilaisten mestareiden teoksista olleet enemmän kuin kiven alla. Nettisurffailun alkuvuosina -kiitos amerikkalaistaustaisten hakukoneiden - ei voinut välttyä tutustumista Yhdysvaltojen itä-osassa syntyneen Hudson River School-koulukunnan (1850-1880) maalareihin ja maalauksiin. Siltä osin mitä itse olen tuohon hollantilaiseen ja tähän amerikkalaiseen taidesuuntaukseen tutustunut ja lukenut niin kummankin kerrotaan saaneen vaikutteita ranskalaisen Barbizon School-koulukunnan (1830-1875) maalaustyylistä. Myös VanGoghin kerrotaan jäljitelleen ja jopa Suomen kansallisromanttisen suuntauksen kerrotaan saaneen vaikutteita tästä Pariisin eteläpuolella Fontainebleaun metsässä Barbizonin kylässä alkunsa saaneesta liikkeestä. Siihen oli siis tutustuttava tarkemmin! Tuttuhan tuo taidesuuntaus oli taidekirjoista nimeltä mutta vasta kun omin silmin "livenä" näki nuo Haagin mestareiden työt silloin 2003 niin barbizonilaiset alkoivat todella kiinnostaa.
Wikipedian mukaan "Barbizonin koulukunta hylkäsi akateemisen taiteen perinteen, hylkäsi teorian ja pyrki aidompaan maaseudun elämän kuvaukseen". Siinäpä olisi sopiva maalaustyyli esikuvaksi kaltaiselleni maalailevalle maajussille, ajattelin. Siispä rupesin omia lähimaisemiani katselemaan sillä silmällä löytyisikö täältä havumetsien, lumen, kirkkaan valon ja pimeän vuodenajan maasta keski-eurooppalaista vehreyttä ja tunnelmaa. Ja tuostahan sitä sopivaa maisemaa, pohjois-vehkalahtelaista kumpuilevaa peltotilkkua kivikkoineen metsä- ja puusaarekkeineen löytyi maantien toiselta puolelta omalta maalta!
keskiviikko 26. toukokuuta 2021
"Mennyttä Maailmaa"
Toistakymmentä vuotta sitten olin mukana eräässä yhteisnäyttelyssä toisella puolella Suomea. Jälkeenpäin osui silmiini sikäläisestä sanomalehdestä paikallisen arvostelijan kirjoitus missä maalauksieni katsottiin olevan "mennyttä maailmaa". Tarkkaan en muista mitä minulta oli esillä. Maisemia pääasiassa ja varsinkin metsämaisemia, niitähän olen aina eniten tehnyt.
Siitä miten metsämaisemat sopivat taulujen aiheeksi saa jokainen olla mitä mieltä haluaa. Itse olen niitä aina maalannut ja aion maalata jatkossakin. Tämän päivän maailmaa kun katselee ja kuuntelee niin kyllähän kaikki vähänkin metsään liittyvä on ihan muuta kuin mennyttä maailmaa. Vaikka oman maan fanaatikot ulkomaisten yllyttämänä huutavatkin, että maapallo tuhoutuu jos Suomessa kaadetaan puita niin enemmistö sentään ymmärtää metsien luonto, virkistys ja taloudellisen merkityksen. Eivätkä metsät tässä maassa ole edes häviämässä, päinvastoin. Sen sijaan mikä tai kuka on häviämässä ja ihan oikeasti nykyään jo mennyttä maailmaa niin näyttäisi olevan kuvataidekriitikot!
Tänään sateisena toukokuun päivänä syntyi tämä metsämaisema mitä vielä hiukan viimeistelen kunhan maali kuivahtaa.