Neljännesvuosisata ateljee-gallerian pitoa

 Marraskuussa 1999 kun olin kymmenkunta vuotta pitänyt öljyvärimaalauksieni näyttelyitä vähän siellä ja tuolla, pääsin toteamaan, että minullahan onkin oma näyttely- ja maalaustila! Siis ateljeegalleria. Vieläpä tuossa talomme vieressä ihan omalla pihalla!

Ei se mistään siihen noin vaan tulla tupsahtanut vaan rakennus on ollut sijoillaan vuodesta 1965 mutta ateljeegalleriaksi se muuttui reilun vuoden kovalla omalla aherruksella. Lehmien ja vasikoiden lähdettyä ja heinävintin tyhjennyttyä oli rakennuksen käyttötarkoituksen muuttaminen melkoinen urakka. Tosin eihän galleriaan tarvita kuin siistit lattiat ja valkoista seinäpintaa, maalaus- ja kehystämötilan ei tarvitse aina siistinä ollakaan. 

Niin paljon on maailma näiden vuosien aikana muuttunut, että tällä hetkellä ei tulisi mieleenkään ryhtyä moiseen urakkaan. Pähkähulluna on moni saattanut pitää jo aikoinaan. Todellisuudessa asiaa oli pitkään ja hartaasti suunniteltu ja kun kotieläimistä luopuminen oli vaimolleni ja minulle jo ihan riittävän suuri elämänmuutos niin muita hommia jossain muualla kuin tässä kotitilallamme ei edes harkittu. Eikä päätöstä ole tarvinnut katua.

Ensimmäisinä kesinä kävijöitä riitti. Tiloissa oli - tai on edelleenkin - myös kahvio ja kaikenlaisia tapahtumia, konsertteja ym järjestettiin. Kehystystöitä tuli taulun myynnin ohella. Samoihin aikoihin kun kävijöiden määrä sitten alkoi hiipua soitti turkulainen galleristi ja pyysi töitäni heille näyttelyyn ja siitä alkoi yhteistyö joka jatkui viitisentoista vuotta. Hyvän kokemuksen ansiosta innostuin tarjoamaan maalauksiani muuallekin - kauemmas täältä kotikulmilta - ja sitten olinkin siinä tilanteessa, että maalaaminen työllisti ja vei ajan kaikelta muulta. Omaa galleriaa ei ollut järkeä suuremmin mainostaa. Seinät kun siellä olivat jos ei nyt tyhjät niin eipä välillä paljon muutakaan!

Näin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kun tuolla "piharakennuksessa" katselee ympärilleen niin täyty todeta, että hyvin on säilynyt. Voisi sanoa kuin entinen autokauppias, että "ei uutta häpeä". Kovasti ikävä asia on, että lähes kaikki vuosien varrella itselleni tutuksi tulleet galleriat muualla Suomessa ovat lopettaneet. Toki ihan järkevillä perusteilla tietenkin. Ja maailman mullistuksien seurauksena. Ja heti perään on sanottava, että kun tässä ei olla oltu pelkän taiteilijatoiminnan varassa niin omaa elämäntapagalleriaamme ei voi ollenkaan verrata kaupungeissa kaupallisella perustalla toimineisiin taidegallerioihin.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten 11.11.1999 oli Galleria Luoman avajaiset. Minkä seikan yhdessä vaimoni kanssa tässä pari päivää sitten hoksasimme! Mutta se siitä. Tähän aikaan vuodesta sitä on ulkoilmaihmisenä taas uuden edessä kun joutuu siirtymään talven tullen ihan erilaisiin sisätöihin. Ei auta kuin ottaa vain sivellin kauniiseen käteen. Näyttelyitä ei ole mielessä mutta ainahan se kiinnostaa mitä saa aikaan maalauspöydän ääressä. Onneksi on edes omat seinät minne voi ripustella!

 Maalauksiani esillä Haminassa Posliinitar AnnMaaritin tiloissa 27.7 asti.

Maalaustaiteen uutisia

 Useampia vuosia jatkunut alavireinen tunnelma maalaustaiteen maailmassa jatkuu. Ainakin tämän jutun kirjoittajan kokemuksella ovat myönteiset uutiset olleet harvassa viimeiset viisi vuotta. Tunnettu ja ihan luonnollinen tosiasia on se, että kun ajat muuttuvat huonommaksi niin taiteen ostaminen loppuu ensimmäisenä ja palautuu viimeisenä jos ajat paranevat. Nythän on käynyt niin, että ensin valloilleen päässyt pandemia pelästytti kaikki ja vei monelta jopa hengen. Sitten alkoi itänaapurin sairas sotiminen mikä vei ihmisiltä mielenrauhan. Siihen vielä päälle kyseenalaiset kustannuskriisit ja hämmennystä aiheuttava vihreä siirtymä ovat vieneet ihmisten rahat! Pahan päivän varalle säästäjiä ei myöskään yhtään voi moittia nykyisessä maailmanmenossa!

Näissä oloissa maalari joutuu siis miettimään maalaako muuta kuin omaksi iloksi. Näyttelyitä ei paljon kannata ajatella. Vähiin ovat käyneet galleriatkin.

 Maailmalla taidemyynti on ollut "bumpy ride" eli kuoppaista kyytiä. Paitsi niissä piireissä missä on oikein kallista taidetta tarjolla. Nimittäin ne joilla on paljon rahaa on sitä aina. Hyvin on mennyt myös institutionaalisilla eli valtion toimijoilla. Uutisissa kerrottiin miten Ateneumissa on ovi käynyt tiuhemmin kuin koskaan. Äskettäin päättynyt Edelfelt-näyttely oli kaikkien aikojen suosituin. Samansuuntaisia uutisia on kuulunut muualtakin. Huvittavaa. Nyt kun nykytaidepiirit ovat vuosikymmeniä opastaneet kansaa miten sata vuotta vanhat, kevyehköistä aiheista maalatut ja krumeluurikehyksillä varustetut maalaukset eivät ole mitenkään tärkeitä niin juuri niitä kaikki haluavat mennä katsomaan. Saman näyttelyn voi pitää taas kymmenen vuoden kuluttua uudelle sukupolvelle. Valtion taidebisnekset ovat siis todella kaupallista touhua. Rahaa tulee vaikka tauluakaan ei myydä. Eikä ole edes myynnissä! Hienoa tietysti on kun ihmiset käyvät museoissa.

Kolikon kääntöpuoli on, että samaan aikaan kun vanhojen mestareiden taidot ja tekniikat ovat aikoja sitten unohtuneet ja katoamassa tällä menolla niin samaan aikaan tämän ajan maalarit eivät saa teoksiaan ja itseään esille kun ei ole riittävää kiinnostusta. Olipa sitten apuraha- tai nälkätaiteilija, kylämaalari tai some-ihme niin vähän jos ollenkaan lämmittää ajatus, että jospa joskus tulevaisuudessa sadan vuoden jälkeen kansaa kiinnostaisi. Vai onkohan niin, että sadan vuoden kuluttua käydään katsomassa parisataa vuotta vanhoja tauluja.

Viime syksynä oli uutinen tutkimuksesta jonka mukaan lähes puolet maamme kuvataiteilijoista harkitsee alan vaihtoa kun taiteilu ei elätä. Moni sanoisi, että tuon olisi tiennyt tutkimattakin ja että tutkimuksilla vain joku porukka yrittää ajaa omaa asiaansa. Tuleekin mieleen kun maahan kesällä tuli oikeistohallitus leikkaamaan kaikkea niin tunnetusti vasemmistolaiset taidepiirit haluavat sanoa, että näpit irti heidän apurahoistaan. Uutisesta ei käynyt ilmi keneltä taiteilijoilta asiaa kysyttiin mutta kun tietää miten rankasti varsinkin taiteilijat tässä maassa luokitellaan niin lienee kysytty ns ammattitaiteilijoilta. Se taas tuo asiaan oman nyanssin kun on puhe nimenomaan toimeentulosta.  Ammattitaiteilija kun voi olla vaikka ei koskaan ansaitsisi teosmyynnillä lantin lanttia. 

Siitä ei pääse mihinkään, että kun maalaamineen-nimisestä taiteenlajista puhutaan niin aina tulee myös rahasta puhe. Siispä jos joku on omasta mielestään niin suuri taiteilija ja tekee mukamas niin tärkeää taidetta, että muiden kuuluu hänen taiteilunsa maksaa niin mitään häpeilemistä ei pitäisi olla siinä jos joku toinen taas yrittää tehdä tauluja joita ihmiset haluavat ostaa ja näin itse kustantaa lystinsä. Varmaa on vain, että pulina asiassa tulee taatusti jatkumaan.

Ulkomailta. Amsterdamin Rijksmuseumissa viime vuonna pidetty Johannes Vermeer-näyttely oli melkoinen menestys vaikka sinne ei näyttelyn aikana  myyty yhtään pääsylippuja. Liput oli kaikki myyty etukäteen. Esillä oli mestarin tunnetusta 38 maalauksesta esillä 28 ja tapaus oli niin ainutlaatuinen, että jos sinne olisi päästetty vielä tavalliset kadunmiehet ja uteliaat turistit niin tungos ja  sekamelska olisi ollut totaalinen. 

Juuri tulleen tiedon mukaan itävaltalaisen Gustav Klimtin kadonneeksi luultu maalaus "Fraulein Lieser" (1918) on löytynyt. Taitelijan kuoleman vuoksi signeeraamatta jäänyt teos vietiin sen omistaneelta juutalaiselta Lieserin perheeltä ja nyt tammikuussa taulun vuodesta 1960 asunnollaan säilyttänyt  henkilö tuo sen myyntiin. Hinta-arvio 70 miljoonaa. Englannissakin oli äskettäin tehty suuri taidelöytö jostain varastosta. Siitä ei jäänyt muuta mieleen mutta se tuli mieleen kun maailmalla sentään on miljoonia asuntoja ja varastoja niin mitä niistä vielä löytyykään. Mitä kaikkea "roinaa" ihmisillä nurkissa lieneekin niin ilmeisesti sitä kannattaa säilyttää ja välillä vähän kiinnostua siitä mitä omistaa.

Loppukevennys.... Jos ei mene aina hyvin maalareilla niin vielä huonommin tuntuu menevän taidekriitikoilla. Onkohan heitä enää olemassakaan?  Vai onko itseltä jäänyt jotain huomaamatta?  Miten sitä ei ole tullut edes ajatelleeksi, että ennen vanhaan parikymmentä vuotta sitten ei niin pientä lehteä ollutkaan missä ei olisi ollut paikallisia taidearvosteluja. Ei sillä, että mitenkään kaipailisin mutta enpä muista, että olisin missään nähnyt arvosteluja  vuosikausiin. Hesarissa lienee välillä jotain. Ehkä arvosteleminen on vain huonossa huudossa kun sitä on nykyään kaikkialla niin paljon. Huudetaan kuin heikkopäiset ja kun omat argumentit loppuvat niin sitten huudetaan kovempaa! Ei ihme jos arvostelijat alkavat tympiä. Kun ei vaan olisi käynyt niin, että kriitikoilta on jäänyt huomaamatta se minkä kaikki muut ovat aina tajunneet. Nimittäin että hyvä kriitikko kirjoittaa lukijoilleen, huono kriitikko kirjoittaa taiteilijalle.

Kukkaniityllä

Mitä tulee ihmisen arkiseen aherrukseen eli työhön ja toimeentuloon niin omalla kohdalla se on ollut kotitilan peltojen viljely ja öljyväritaulujen maalailu. Siis maatalous ja maalaustalous! Äkkiä ajatellen ei ollenkaan yhteen sopivat asiat mutta voiko maisemamaalarille olla sopivampaa asuin- ja työympäristöä kuin maaseutu? Itselläni näiden töiden yhteensovittaminen on mennyt niin pitkälle, että olen omalla maalla puron varsia ja peltosaarekkeita raivannut sitä silmällä pitäen, että puskia ja puita olisi sopivissa asetelmissa taulunmaalausta varten jne. Tänä keväänä kylvin kukkaniityn. EU:n maataloustukijärjestelmän ekojärjestelmätuen mukaisen maisemapellon.

Alkukesän kuivuudesta huolimatta pelto on nyt kukkinut kaksi kuukautta. Ihmetystä on herättänyt kaikenlaisten pörriäisten suuri määrä. Kun kesäaamuisin on mennyt pellon reunaan ei olisi voinut uskoa miten näin pienessä kylässä asuu niin paljon erilaisia surisijoita, hyrisijöitä ja pörisijöitä! Luonnonsuojelijat näistä paljon puhuvat vaikka Suomen maataloudessa pölyttäjillä ei suurtakaan merkitystä ole. Muualla luonnossa ja maailmalla tietysti on toisin. Joka tapauksessa mielestäni voin olla ylpeä kun pelkkien sanojen sijasta voin tehdä käytännössä jotain asian eteen.

Maalaustelinettä ei ole niityn reunaan tullut raahattua vaikka aiheita olisi ollut loputtomasti Katseleminen on riittänyt. Kuviakin on tullut otettua tarpeeksi. Ehkäpä nyt syksyn tullen kun maisema tuosta vähitellen katoaa voi ruveta tekemään omia versioita.

 

Konstrundan 2023

 

Olen mukana Konstrundan 2023 avoimet ateljeet-tapahtumassa. Galleria Luoma on siis avoinna syyskuun toinen ja kolmas päivä klo 11.00 - 17.00. Svenskspråkiga gäster betjänar vi naturligtvis på svenska.

 

"Jokainen ihminen on taulun arvoinen"

 Tässä jutussa seikkailee uusimpia naisfiguurimaalauksiani. Tätä aihetta olen maalannut neljännesvuosisadan ajan. Samantyylisiä, saman mallisia/kokoisia ja tosi monta on näitä vuosien varrella tullut maalattua mutta kahta samanlaista niitä ei ole olemassa. Mistään mallista nämä eivät synny vaan niin sanotusti omasta päästä. Sitä voi vain arvailla kuinka paljon nykyään kaikenlaisista laitteista ja mediasta koko ajan päälle puskeva kuvatulva vaikuttaa. Mutta kyllä saa omaa luovuuttaan venyttää, että löytää seuraavaan aina jotain uutta ja erilaista. Mutta sitähän se maalarin homma kuuluu ollakin. On maalattava paljon jotta kohtaa ja kokee mahdollisimman paljon asioita työssä jota  tekee. Pitää etsiä ja löytää. Mitä enemmän maalaa, sitä enemmän löytääkin maalattavaa. Ei tarvitse odotella inspiraatiota kun maalattavaa on aina enemmän kuin millään pystyy koskaan maalaamaan.

Ihmisen maalaaminen on alusta alkaen kovasti kiinnostanut. Ja vaikka näihin maalauksiin en mallia tarvitse niin sehän se oli tavallinen tarina omalla kohdallakin, että oma puoliso pääsi heti  taulun aiheeksi. Näkyyhän se maalauksissani varmaan vieläkin, mistä tuo niissä esiintyvä "tyyppi" on saanut vaikutteita mutta kumpikaan meillä ei koe ylläolevia maalauksia millään tavalla henkilökohtaisiksi. Tässä alla maalaus "omasta kokoelmastamme" ja  yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Melko isokokoinen maalaus (60x90 cm) on ensimmäinen maalaamani naisfiguuri vaimostani ja samalla yksi ihan ensimmäisistä töistäni kun tuli öljyvärit hankittua ja hommaan hurahdin.

Maalarista maalausaiheineen voisi vielä runoilla, että "maalari saa ( ja pitääkin ) maalata vain omia tauluja eikä tarvitse ruveta laulamaan muiden lauluja". Niinpä itsekin haluan tehdä vain - jos ei nyt suoranaisesti kauniita- niin kuitenkin vain sellaisia maalauksia jotka voi kokea pelkästään positiivisina. Oli sitten kyseessä maisema tai henkilöaihe. Täytyy sanoa, että on ihmiset naisfiguureista tykänneet. Mutta sellaistakin kokemusta on, että ns kulttuuri- ja kuvataideihmisille romantisoitu naisfiguuri ei kelpaa taulun aiheeksi. Liian kevyt aihe. Pitäisi varmaan olla rumaa, kriittistä sanomaa ja synkeää tunnelmaa. Joillakin tuntuu jopa olevan niin vilkas mielikuvitus, että miessukupuolen edustaja ei ylipäänsä saisi tehdä minkään sortin kuvaa vastakkaisen sukupuolen edustajasta. Kuvataideväelle - niin kuin meille kaikille muillekin - näyttää kuitenkin hyvin kelpaavan nimenomaan naistauluillaan kuuluisiksi tulleet vanhat mestarit ( Renoir, Modigliani, Vermeer, Degas, Klimt jopa Suomen oma Edelfelt tai lukemattomat muut "picassot") vaikka heidän aikanaan sata vuotta sitten maailmassa tasa-arvo oli sillä tolalla, että nainen ei paljon muuhun kelvannutkaan kuin taulujen aiheeksi!

 Asiasta vielä kolmanteen kun kaikki me ihailemme myös impressionisteja niin CNN kirjoitti äskettäin meteorologien tutkimuksista joiden mukaan Euroopan suurkaupunkien ilma oli sata vuotta sitten niin saastunut (teollistuminen, junat, järjetön kivihiilen tupruttelu jne.), että sen ajan impressionistimaalareiden  - Monet ja Turner etunenässä - taulujen ihailtu utuisuus johtuikin ilmansaasteista eikä heidän neroudestaan. Siksi siis Monet'n Lontoon parlamenttitalo on sininen kun ilma oli sinisenään savusta ja auringonlaskut oransseja kun ilma oli täynnä saasteita ja hiukkasia!

Maalaustaide on kokonaan makuasia ja väärin maalattua taulua tai väärää taulunaihetta ei voi olla olemassakaan. Siispä maalareiden on paras tehdä aina vain omia juttujaan. 

 

Kestävää taidetta

 Edellisessä blogikirjoituksessani näyttää olleen aiheena maalauskankaat/pohjat ja kun kirjoittelusta ei ole kulunut kuin reilu vuosi (!) niin jatkan samasta aiheesta. 

Öljyvärimaalauksethan tunnetaan tuotteina jotka parhaimmillaan ja hyvin säilytettyinä ovat hyvinkin pitkäikäisiä ja vain paranevat vanhetessaan. Niistä voi tulla keräilykohteita tai antiikkia. Hyvällä tuurilla arvokin voi nousta tai osoittautuu, että kyseessä onkin ihan oikeasti huomattava taideteos. Tosin nykyään kun kaikkialla maailma on maalareita "mustanaan", omasta mielestään toinen toistaan tärkeämpiä tekijöitä ja tulevasta - varsinkaan kaukaisemmasta sellaisesta - kukaan ei tiedä yhtikäs mitään niin ei se välttämättä niin kauheasti motivoi miettimään työnsä hedelmien tulevaa kohtaloa. Mutta jos siis haluaa teoksiensa edes kestävän pitkään niin kannattaa käyttää kunnon materiaaleja maalauksiinsa. Mistä sitä koskaan tietää! Nykyään jonkinlaiseen kulttimaineeseen nousseen hollantilaisen v. 1675 kuolleen Johannes Vermeerin maalaukset olivat tuolloin barokin aikalaisille ihan vääränlaisia (varmaan liian vaatimattomia) ja ne löydettiinkin kunnolla vasta 1800-luvun puolivälissä. Onneksi ovat kestäneet hyvin näihin päiviin asti. Mitähän kaikkea maailmassa lieneekään vuosisatojen aikana maalattu mikä ei ole kestänyt?

Maalarin omissa hyppysissä on tietenkin se, että maali tarttuu ja pysyy taulussa. Vaikka sitten siihen maailmantappiin asti! Tarkoittaa, että maalaa "alla prima" eli kerralla valmiiksi tai jos on tarkoitus maalata päälle niin uuden kerroksen on oltava paksumpaa väriä mutta tuohan olisi kokonaan oman kirjoittelunsa aihe. Maalauspohjansa maalari voi pohjustaa itse mutta muuten ei sitä valmista vaan valitsee itselleen sopivan. Huonolaatuisista maalauspohjista hyvä esimerkki ovat sotien jälkeen pula-aikana pahvinpaloille maalatut suomalaiset maisemamaalaukset joita harmaissa kaukalomallisissa kehyksissä lojuu/roikkuu joka kirppiksellä nykyään. On harmi kun moni taidokkaastikin maalattu työ on mennyt pilalle. Tänä päivänä varmaan kaikissa halpahalleissa myydään "taiteilijatarvikkeita" joilla pääsee kyllä halvalla harrastamaan mutta laatu on sellainen, että työt on paras jättää vain omille seinille. Netistä löytyy monta verkkokauppaa missä myydään ihan oikeita taiteilijatarvikkeita - kuten pellavakankaita - ja niissä pätee hyvin: mitä kalliimpaa sitä laadukkaampaa. Sitä en osaa sanoa koskeeko tuo myös toisinpäin eli mitä kalliimpi maalaus sitä laadukkaammat materiaalit. Verkkogallerioista taidetta ostavia luulisi tuo seikka kiinnostavan. Kun ei pääse taideteosta fyysisesti hypistelemään.

Yleensä ajatellaan, että öljyvärimaalaus pitää olla kankaalle maalattu mutta moni muukin pohja käy ja mitä tahansa voi maalauksellaan koristaa. Muuan taidemyyjä kertoi kerran, että asiakas katsoi kieroon kun pikkutauluni oli maalattu puulevylle liimatulle kankaalle. Asiakas ei todellakaan ole aina oikeassa! Onhan koivuvaneri selvästi pelkkää pellavaa lujempaa. Puulevylle daVincikin aikoinaan Mona Lisan maalasi ja nyt on jo 520 vuotta mittarissa maalauksella.

Pellavakankaan etuja maalauspohjana on sen keveys ja erinomainen "sivellintuntuma". Kun tuvan seinään lyö tarpeeksi ison naulan niin siinähän se säilyy kyllä. Kunnes tippuu, osuu kaapin kulmaan, joutuu kylmään ja kosteaan paikkaan jne. Jos ei ole tukevasti kehystetty niin varmasti vetää kieroksi jossain vaiheessa. Mikä sitten voisi olla maalauspohja joka on kevyt, pysyy ehdottoman suorana kaikissa oloissa, ei ime kosteutta, ei löysty koskaan, on riittävän sileää jne.

No alumiinikomposiittilevy tietenkin! 

Vuosia sitten luin amerikkalaisesta taidelehdestä olikohan David Jon Kassan nimisestä maalarista joka mainosalalla työskennellessään oli keksinyt ruveta maalamaan kyseiselle levylle. Siinä on molemmin puolin 0,2 mm alumiinilevy ja välissä polyeteeniä. Täyttää kaikki vaatimukset mitä kangas ei täytä. Vieläpä voi maalata molemmille puolille! Ei edes paina paljon. Ainoastaan levyn leikkaaminen on työläämpää kuin kankaan. Kunnon hionta ja akryyligessoa ristikkäis- sekä vinoittaisvedoin ja eikun maalaamaan. Ei tarvitse edes jyhkeää krumeluurikehystä vaan siro rima kestää hyvin.

 

Maalauspohjat kannattaa käyttää uudestaan

 Maailman vanhimmat öljyvärimaalaukset kerrotaan tehdyn kivipohjalle Afganistanissa vuoden 650 tienoilla. Sen jälkeen yleistyi puu- ja kuparilevyille maalaaminen kunnes 1400-luvulla Venetsiassa - missä valmistettiin tuolloin paljon kankaita purjeisiin - keksittiin ruveta tekemään myös öljymaalauksia kankaalle.

Usein näkee - missäpä muualla kuin teeveessä - kun vanhoja öljyvärimaalauksia tutkitaan infrapunatekniikalla niin teoksista löytyy useita värikerroksia. Monta kertaa maalauksen alta löytyy kokonaan eri maalaus jonka päälle on maalattu uusi. Teoriassa vanha mestari on siis mennyt tärvelemään teoksensa joka myöhemmin olisi ollut myös kenties miljoonien arvoinen. Ei siis taiteilijalle itselleen vaan jollekin ihan muulle. Todellisuudessa päälle maalaamisen syy lienee kuitenkin ollut maalauspohjien puuttuminen tai rahan puute. Tai kumpikin niistä. Tai sitten taiteilija ei vain ole tykännyt työstään. Yleisin syy kuitenkin lienee se kun on iskenyt niin iso inspiraatio, että ei ole ollut aikaa uuden maalauspohjan tekemiseen/hankkimiseen vaan maalaamaan on pitänyt päästä heti ja ensimmäinen käteen osunut sopiva kangas on otettu uudelleenkäyttöön! Sen öljyvärimaalarit ovat kautta aikojen hyvin tienneet, että mikään ei ole öljyvärimaalaukselle parempi maalauspohja kuin toinen öljyvärimaalaus.

En ymmärrä maalareita jotka kuvittelevat, että kaikki mihin he siveltimellään koskettavat muuttuu taiteeksi. Näinhän asia ei voi olla. Omaa tekemistään pitää tietysti arvostaa mutta jos maalaamiseen suhtautuu tunteella ja ihastuu omiin töihinsä, pitää niitä ainutkertaisina, korvaamattomina ja jos edes pystyy niistä luopumaan niin menee ja vielä ihan hatusta vetäisee niille poskettomat hinnat niin ei voi muuta kuin toivottaa onnea! Itselleni maalauspohjien kierrättäminen ei ole koskaan tuottanut mitään vaikeuksia.

Maalarin kannalta perinteisen öljyvärimaalauksen kallein/arvokkain tarvike on laadukkaasta pellavakankaasta valmistettu maalauspohja. Omien kokemuksieni mukaan huippuluokan pellavakankaita valmistetaan nykyään edelleen Italiassa ja varsinkin Belgiassa. Ei tarvitse olla kovinkaan isokokoinen valmiiksi kiilapuille pingotettu pellava kun sen arvo on toista sataa euroa. Sekin vielä kun hyvää maalauspohjaa ei missään myydä valmiina vaan se pitää itse tehdä ja jos siinä on pohjusteen lisäksi vielä sitä öljyväriä valmiina niin mikäs sen parempi. 

Nyt on pandemian takia jäänyt jo pari vuotta maalauskiireiltä aikaa maalailla ihan vain omaksi iloksi ja puuhailla kaikenlaista muuta. Tulevaisuus sitten näyttää mitä maalaustaiteen "raunioille" nousee. Tietysti olisi (aina?) olemassa netin ja somen mahdollisuudet taulubisneksen harjoittamiseen ja itseltäkin valmius siihen puoleen löytyisi mutta kun ei ole kiinnostusta, intohimosta puhumattakaan. Siispä olen kaikenlaisen muun homman ohessa käynyt muun muassa läpi maalauspohjavarastoani sillä silmällä mitä vielä kokeilen jatkaa, minkä ehkä purkaan ja minkä päälle maalaan uuden. Ja onhan niitä vinot pinot!

 Uudestaan maalaamista varten vain puuttuvat kiilat paikoilleen, kangas kireälle ja hiomaan pinta sileäksi. Hiomaan siksi, että maalauspinnassa on yleensä värikokkareita, kiillottuneita paksumman värikerroksen alueita, likaa, pölyä tai vaikkapa rasvaisia sormenjälkiä mitkä kaikki voivat haitata uuden maalin tarttumista. Kevyt akkukäyttöinen pölypussilla varustettu pyöröhiomakone on minusta paras. Käsin ei kannata yrittää pölyhaittojen ja epätasaisen lopputuloksen takia. Reunojen kanssa pitää olla tarkkana, ettei kangas taitoskohdassa kulu liikaa.

Ennen maalaamista pohja pitää puhdistaa pölystä pyyhkimällä se kostealla paperilla tai pyyhkeellä.

Hiomisen tuloksena jää yleensä valmis sävypohja mihin voi maalata kokonaan uuden työn mutta muutama aina jää mitä tekee mieli vielä kokeilla jatkaa. Esim. nämä vuosia sitten maalatut ja kevyemmin käsitellyt maalaukset.

Barbizon school

Yksi öljyvärimaalarin urani mieleenpainuvimpia kokemuksia sattui kesällä 2003 etelä-savolaiseen kallioon louhitussa luolastossa. Siellä sijaitsi silloin vielä Taidekeskus Retretti. (luin jostain, että Retrettiä oltaisiin avaamassa uudestaan) Varsinainen syy tuolloin Punkaharjulle lähtemiseen oli siellä esillä ollut venäläisen  Ivan Aivazovskin merimaalausten näyttely. Ja olivathan ne huoneenkorkuiset tyrskytaulut vaikuttavia mutta suurin piirtein unohtuivat samassa kun muualta luolasta löytyi toinen näyttelyosasto jossa oli paljon pienempiä, vanhanajan kultakehyksin varustettuja mutta hyvin yksinkertaisia ja arkisia mutta hienostunein sävyin ja vapautuneesti taidolla maalattuja maalaismaisemia. Sinertävää ruohikkoa ja utuisia laidunmaita, maaseudun ihmisiä lehmineen ja lampaineen. Sumuisia rantanäkymiä, upeita harmaan ja vihreän sävyjä. Kyseessä oli hollantilaisen Haagin koulukunnan (1860-1890) maalareiden näyttely. Se kolahti.

Nyt kun on tämä internet niin jo yli pari vuosikymmentä on ylimalkainen tutustuminen maailman taiteeseen käynyt kädenkäänteessä kotioloissa. Muuten olisi tiedot - kuvista puhumattakaan - näistäkin hollantilaisten mestareiden teoksista olleet enemmän kuin kiven alla. Nettisurffailun alkuvuosina -kiitos amerikkalaistaustaisten hakukoneiden - ei voinut välttyä tutustumista Yhdysvaltojen itä-osassa syntyneen Hudson River School-koulukunnan (1850-1880) maalareihin ja maalauksiin. Siltä osin mitä itse olen tuohon hollantilaiseen ja tähän amerikkalaiseen taidesuuntaukseen tutustunut ja lukenut niin kummankin kerrotaan saaneen vaikutteita ranskalaisen Barbizon School-koulukunnan (1830-1875) maalaustyylistä. Myös VanGoghin kerrotaan jäljitelleen ja jopa Suomen kansallisromanttisen suuntauksen kerrotaan saaneen vaikutteita tästä Pariisin eteläpuolella Fontainebleaun metsässä Barbizonin kylässä alkunsa saaneesta liikkeestä. Siihen oli siis tutustuttava tarkemmin! Tuttuhan tuo taidesuuntaus oli taidekirjoista nimeltä mutta vasta kun omin silmin "livenä" näki nuo Haagin mestareiden työt silloin 2003 niin barbizonilaiset alkoivat todella kiinnostaa.

Wikipedian mukaan "Barbizonin koulukunta hylkäsi akateemisen taiteen perinteen, hylkäsi teorian ja pyrki aidompaan maaseudun elämän kuvaukseen". Siinäpä olisi sopiva maalaustyyli esikuvaksi kaltaiselleni maalailevalle maajussille, ajattelin. Siispä rupesin omia lähimaisemiani katselemaan sillä silmällä löytyisikö täältä havumetsien, lumen, kirkkaan valon ja pimeän vuodenajan maasta keski-eurooppalaista vehreyttä ja tunnelmaa. Ja tuostahan sitä sopivaa maisemaa, pohjois-vehkalahtelaista kumpuilevaa peltotilkkua kivikkoineen metsä- ja puusaarekkeineen löytyi maantien toiselta puolelta omalta maalta!

Tämä kuva on otettu joskus 1990-luvulla kun meillä oli vielä lehmiä.

Tässä sama paikka kuvattuna tänään pari tuntia sitten. (etsi kuvasta toinen kissa! nooo...on kyllä niin kiven takana ettei näy kuin vähän valkoista korvaa ja häntää)

Lisää "barbizonilaisia" kotimaisemiani...

Tuo yksinäinen puu/ puuryhmä näyttäisi olevan Barbizon School- koulukunnan tavaramerkki. Minkä seikan asiasta kiinnostunut voi googlailla. Olen siis itsekin maalaillut yksinäistä pihlajaa, mäntyä tammea mitä tuosta läheltä löytyy.

Kultakehyksiä en sentään halua laittaa vaan harrastelen kehyksetkin itse ja sen värisiksi mikä milloinkin miellyttää.

"Mennyttä Maailmaa"

 Toistakymmentä vuotta sitten olin mukana eräässä yhteisnäyttelyssä toisella puolella Suomea. Jälkeenpäin osui silmiini sikäläisestä sanomalehdestä paikallisen arvostelijan kirjoitus missä maalauksieni katsottiin olevan "mennyttä maailmaa". Tarkkaan en muista mitä minulta oli esillä. Maisemia pääasiassa ja varsinkin metsämaisemia, niitähän olen aina eniten tehnyt. 

Siitä miten metsämaisemat sopivat taulujen aiheeksi saa jokainen olla mitä mieltä haluaa. Itse olen niitä aina  maalannut ja aion maalata jatkossakin. Tämän päivän maailmaa kun katselee ja kuuntelee niin kyllähän kaikki vähänkin metsään liittyvä on ihan muuta kuin mennyttä maailmaa. Vaikka oman maan fanaatikot ulkomaisten yllyttämänä huutavatkin, että maapallo tuhoutuu jos Suomessa kaadetaan puita niin enemmistö sentään ymmärtää metsien luonto, virkistys ja taloudellisen merkityksen. Eivätkä metsät tässä maassa ole edes häviämässä, päinvastoin. Sen sijaan mikä tai kuka on häviämässä ja ihan oikeasti nykyään jo mennyttä maailmaa niin näyttäisi olevan kuvataidekriitikot!

Tänään sateisena toukokuun päivänä syntyi tämä metsämaisema mitä vielä hiukan viimeistelen kunhan maali kuivahtaa.

Jokin aika sitten skannasin muutaman tuhat lähes kolmekymmentä vuotta sitten ottamaani diakuvaa koneelleni ja sieltähän löytyi monta itselle nostalgista maisemaa taulunaiheeksi. Monen muun mukana tämä Yhtelmävuoren kielekkeeltä kuvattu näkymä Ummunvuoren jyrkänteelle (pohjois-vehkalahtelaista paikannimistöä!). Enää ei samaan paikkaan uskaltaisi edes mennä kameran kanssa eikä tarvitsekaan. Näkymää ei enää ole. Kas kun eteen on kasvanut sankka kuusikko. Mutta taulunmaalaus onnistuu menneen maailman kuvasta.

Muutama päivä sitten tuli inspiraatio lähteä kameran kanssa jonnekin vanhaan kuusikkoon kuvia ottamaan ennen kuin kaikki kesän tullen muuttuu taas liian vihreäksi. Kolmen kilometrin ajomatkan jälkeen löytyi sopiva paikka jättää auto tien sivuun, hyppäsin autosta ja painuin metsän uumeniin. 

Parin tunnin taapertamisen aikana vastaan tuli vaikka minkälaista suomalaismetsää. Monimuotoista sekä enemmän tai vähemmän hoidettua korpea ja mäensyrjää. Ja "koluttavaa" olisi moneksi kerraksi. Vaikka asustelen melkein etelärannikolla niin Kouvolan suuntaankin on asumatonta metsäseutua kilometritolkulla. Näitä maisemia ei näe auton ikkunasta! Kerrostalon ikkunasta nyt puhumattakaan.