keskiviikko 26. lokakuuta 2011

"Kriitikko, maailman hyödyttömin ammatti!"

Tätä mieltä oli tunnettu italialainen säveltäjä Giacomo Puccini. Tuntuu ihmeelliseltä miten kummassa oopperoistaan (mm La boheme, Tosca, Madama Butterfly, Turandot jne...) kuuluisa mestari olisi joutunut kriitikoiden hampaisiin niinkuin tuosta voisi päätellä!? Klassinen musiikki on aina kiehtonut - kuuntelen sitä mielestäni oikein sujuvasti - ja joskus olen eksynyt A.S. Korpisen 'pro musica classica'-sivustoille, missä on lisää säveltäjien kommentteja arvostelijoistaan. Esim. näin:

    "Kriitikoiden moraaliton ammattikunta on lakkautettava"
                                                     Richard Wagner

    "Minulla on aina ollut huonoa onnea niin sanottujen kriitikoiden kanssa. Kun oli myötätuntoa, ei ollut
     ymmärrystä. Ja niin sanotusta ymmärryksestä ilman myötätuntoa en välitä tippaakaan"
                                                                                            Edvard Grieg

Vaikea on käsittää miten säveltaiteen mestarin päässä syntynyt melodia tai sävel ja sovitus on voinut jonkun mielestä olla huono tai väärä? Klassikoiden arvostelijat joutuisivat tänä päivänä outoon valoon jos olisivat näkemässä. Ilmankos Jean Sibelius onkin tokaissut: "Kriitikoille ei ole koskaan pystytetty patsasta"

Taidemaalarit ovat tunnetusti tylsiä ja tavallisia tyyppejä säveltäjiin verrattuna ja myös muihin taiteenaloihin verrattuna huonommassa asemassa kriitikoihin nähden sen vuoksi, koska säveltäjät, laulajat ja muusikot voivat konserteillaan ja  äänilevyillään hurmata jopa miljoonia ihmisiä. Kirjailijoiden teoksia myydään valtavasti ja kirjastoissa ne ovat  kaikkien saatavilla. Näyttelijät ja muut esiintyjät saavat televisiossa, elokuvissa jne valtavasti huomiota ja ihailua osakseen. Ja kummasti siinä kriitikon viikate tylsistyy kun on suurista tai pienistä kansansuosikeista kyse! Maalaustaiteen puolellakin sentään vanhat mestarit saavat jakamattoman suosion ja arvostelijoiden hymistelyt.
Samaa ei voi sanoa tämän ajan pennsselinheiluttajista. Näyttelyissä käy loppujen lopuksi hyvin vähän ihmisiä, vähimmillään vain sata tai pari sataa ihmistä, eikä taulujaan millään ilveellä voi saada suurten massojen nähtäväksi. Tämähän ei kuitenkaan estä kriitikoita käyttämästä mediaa hyväkseen oman sädekehänsä kirkastamiseen. Homma menee niin, että veronmaksajien rahoilla koulutetut ja näyttelyitä pitävät apurahataiteilijat - nämä tämän ajan isot vauvat joita paijataan eikä heiltä juuri mitään vaadita - ylenpalttisesti kehutaan. Kansahan ei mitään tiedä eikä asia juuri ketään tunnu edes kiinnostavan. Aivan se ja sama!
Mutta kun joku omalla kustannuksellaan tekee taidetta ja omalla vastuullaan pitää näyttelyä ja yrittää vielä maksettuja galleriavuokria ja näyttelymaksuja saada taulumyynnillä takaisin niin siihenkin saumaan katsoo kriitikko voivansa iskeä lusikkansa soppaan ja haukkua koko homman!  Sanomalehdessä oikein ja tuhansille lukijoille "oikeaa" tietoa! Todella yksipuolista tiedonvälitystä. Onneksi ei laatulehdissä enää onnistu mutta pikkukaupunkien juorulehdissä menee läpi. Millä tahansa muulla alalla tällaista pidettäisiin vähintäänkin epäreiluna meininkinä. Kriitikko haluaa varastaa koko shown. Se on se kateus ja huomionkipeys. Tietämättömän ihmisen varmuudella voi luulla tietävänsä muidenkin asiat paremmin kuin muut ihmiset itse.
Nykyään kaiken tekemisen yllä leijuu ihmeellinen haukkumisen ja arvostelun kulttuuri ja epäonnistumisen pelko vaivaa monia. Mielestäni taiteeseen kuuluu vain kannustaminen koska huono taide ei ole kenellekään vahingollista tai vaarallista ja hyvä taide taas ahdistaa vain kateellisia.
Kritiikistä ja kriitikoista ei siis todellakaan saa eikä pidä välittää vaikka monella kehutulla mestarilla tuntuukin nousevan se kuuluisa kusi päähän ja moni haukuttu reppana on aivan hukassa yrittäessään toteuttaa sitten niitä vieraiden ihmisten hänen päähänsä takomia ajatuksia.
Säveltäjä Puccinin aikoihin verrattuna nykyaikana on monin verroin enemmän kaikenlaista hyödytöntä ja varmaan lienee jo hyödyttömämpiä ammattejakin kuin kriitikko kuten vaikkapa..........hmm........nooh.....
ei nyt tähän hätään tule mitään mieleen.
Itse puolestani teen maalauksia - ja kirjoittelen näitä juttujani - itseoppineen maalaistollon tiedoilla ja varmuudella! No, rehellisiä kun ollaan niin olenhan ylioppilas ym mutta jos sanonta 'kokenut kaiken tietää' pitää vielä paikkansa niin öljyvärimaalauksesta ja näyttelyiden pitämisestä uskoisin jotain tietäväni, kokemuksia ainakin on. Paljon hyviä mutta joku vähemmän hyväkin on sattunut kohdalle. On hieno asia kun ihminen jostain taiteenlajista tai teoksista tykkää. Ja jos joku sitten ei tykkää niin se on kokonaan hänen oma ongelmansa ja on hyödytöntä sillä asialla  muita vaivata.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Lokakuun aamu

Edellisessä blogissa olen näköjään hehkuttanut valon vaikutuksesta maisemaan ja kun tuota lukee niin tiedä sitten saako siitä mitään tolkkua joten laitanpa tähän varmemmaksi vakuudeksi pari tuoretta digikuvaa. Tässä on lokakuisena aamuna otettu kujanäkymä. Aurinko on juuri noussut ja sen ensimmäiset säteet tulevat etuoikealta, ilma on utuinen eikä maisemassa näytä olevan keltaisia koivunlehtiä lukuunottamatta paljonkaan värejä.
Vanhat kauan sitten punamullalla maalatut vajat näyttävät värittömiltä, oikeastaan vähän surullisen näköisiltä.
Sitten kävelen kameran kanssa tietä vajaat sata metriä tuonne mäkeä alas kauimmaisen vajan ohitse, käännyn siten, että aurinko jää selkäni taakse ja otan koko ajan samassa 'virityksessä' olevalla kamerallani kuvan ja siitä tuli tällainen.
                                       
Tummannäköiset rakennusten seinät alkavatkin hehkua oranssinsävyisinä ja maisema on täynnä keltaisina hehkuvien koivujen valoa. Pakko se on uskoa fysiikan laki, että värejä ei oikeasti ole ollenkaan olemassa.
On vain valoa ja erilaiset materiaalit heijastavat valon eri väreissä. Parhaiten sen huomaa kun tulee hämärä niin johonkin ne värit vain katoavat!

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tonalismia

Tonalismi eli sävymaalaus oli hyvin suosittu maalaustyyli ennen impressionismia Amerikassa. Impressionismin ja sen jälkeen tulleiden monien muiden -ismien suosion myötä tonalismi unohtui ja on vasta viimeisten vuosikymmenien aikana löydetty uudestaan Yhdysvalloissa. Tonalismille on tyypillistä nimensä mukaisesti hillityt usein tummahkot tunnelmalliset värisävyt. Maisemamaalausten aiheena ovat usein kuun valaisemat ja usvaiset, pehmeän valoisat ja harmaan varjoisat näkymät. Sisäkuvat ovat koruttomia, sävy sävyyn maalattuja ja henkilöt niissä yksinäisiä mietiskelijöitä. Eipä siis ihme, että tyylisuunta 1900-luvun alun modernisoituvassa maailmassa jäi unholaan.
Siitä kuinka itse aikanaan tonalistitaiteilijat löysin on kiittäminen tätä ihmettä nimeltä world wide web! Ennenkuin www valloitti maailman olin American Artist-lehden tilaajana jo päässyt tutustumaan Hudson River- koulukunnan mestareihin joista monet olivat tonalismin edustajia. Kun netissä surffailu 1990-luvun puolivälissä pääsi vauhtiin niin George Inness - ehkä tunnetuin tonalisti - tuli usein vastaan internetin taidesivustoilla ja siitä asiaan tutustuminen pääsi vauhtiin. Tämän hetken suosituin tonalismi- suuntauksen maalari  lienee Dennis Sheehan vaikka omaan makuuni enemmän on Jacob Collins.
Jos palaan takaisin maankamaralle ja tänne kotisuomeen niin taulunteon ja tonalisminn yhdistämisessä täällä on yksi mutta sitäkin isompi ongelma nimittäin valo! Tarkemmin sanottuna tunnelmallisen ja pehmeän valon puuttuminen tai ainakin ensialkuun siltä tuntui. Suomi on pohjoinen maa ja valo täällä on kovaa ja kirkasta sekä ilma (onneksi sentään) puhdasta mutta kuivaa. Talvella valoa on liian vähän ja kesällä liian paljon! Varjot ovat kesällä mustia ja talvella kaikki on yhtä harmaata varjoa.
Maisemamaalarina mottoni on aina ollut se, että "maisemamaalarille on paljon tärkeämpää mennä luontoon
kuin kouluun"! Ei voi maalata sellaista mitä ei ole ensin omin silmin nähnyt! Maanviljelijänä - nyk. EU-aikana pienviljelijänä - on luonnossa oleileminen toteutunut jo työnkin puolesta mutta paljon on ihan varta vasten tullut valon perässä juostua ja rämmittyä. Olen nimenomaan etsinyt tonalistimaalareiden töissä näkemiäni sävyjä.
Ja täytyy sanoa, että niitä kyllä löytyy ja löytyy paljon. Valitettavasti vain sen keston voi laskea vain minuuteissa silloin kun sitä on. Kamera on varmaan hyvä kapistus jos sitä osaa mestarillisesti käyttää, itse luotan enemmän kuvamuistiini.
Elikkä siis jos haluaa nähdä ennennäkemättömiä, tunnelmallisen pehmeitä värisävyjä Suomen luonnossa niin omien kokemuksieni mukaan se onnistuu sellaiseen vuodenaikaan kun mm puissa ei ole vihreitä lehtiä ja lunta on mahdollisimman vähän. Siis keväällä tai syksyllä! Maaliskuun loppupuoli/huhtukuun alku ja lokakuun puolivälistä joulukuun alkuun on parhaat ajat. Vähän ennen auringonlaskua ja  vähän jälkeen auringonnousun.
Iltatunnelmia kannattaa ihailla korkealta maastonkohdalta ja aamutunnelmia alavilla mailla esim joen rannoilla niin valoshow kestää pitempään. Tietysti pitää olla selkeä taivas tai vain ohutta yläpilveä ja eteläinen ilmavirtaus joka tuo vähän kosteutta ilmaan. Näitä "tonalismin hetkiä" ei täällä kaikkina vuosina siis kovin paljon edes ole mutta silloin kun on voi nähdä sellaista mistä ainakaan sohvaperunat eivät tiedä mitään!