Neljännesvuosisata ateljee-gallerian pitoa

 Marraskuussa 1999 kun olin kymmenkunta vuotta pitänyt öljyvärimaalauksieni näyttelyitä vähän siellä ja tuolla, pääsin toteamaan, että minullahan onkin oma näyttely- ja maalaustila! Siis ateljeegalleria. Vieläpä tuossa talomme vieressä ihan omalla pihalla!

Ei se mistään siihen noin vaan tulla tupsahtanut vaan rakennus on ollut sijoillaan vuodesta 1965 mutta ateljeegalleriaksi se muuttui reilun vuoden kovalla omalla aherruksella. Lehmien ja vasikoiden lähdettyä ja heinävintin tyhjennyttyä oli rakennuksen käyttötarkoituksen muuttaminen melkoinen urakka. Tosin eihän galleriaan tarvita kuin siistit lattiat ja valkoista seinäpintaa, maalaus- ja kehystämötilan ei tarvitse aina siistinä ollakaan. 

Niin paljon on maailma näiden vuosien aikana muuttunut, että tällä hetkellä ei tulisi mieleenkään ryhtyä moiseen urakkaan. Pähkähulluna on moni saattanut pitää jo aikoinaan. Todellisuudessa asiaa oli pitkään ja hartaasti suunniteltu ja kun kotieläimistä luopuminen oli vaimolleni ja minulle jo ihan riittävän suuri elämänmuutos niin muita hommia jossain muualla kuin tässä kotitilallamme ei edes harkittu. Eikä päätöstä ole tarvinnut katua.

Ensimmäisinä kesinä kävijöitä riitti. Tiloissa oli - tai on edelleenkin - myös kahvio ja kaikenlaisia tapahtumia, konsertteja ym järjestettiin. Kehystystöitä tuli taulun myynnin ohella. Samoihin aikoihin kun kävijöiden määrä sitten alkoi hiipua soitti turkulainen galleristi ja pyysi töitäni heille näyttelyyn ja siitä alkoi yhteistyö joka jatkui viitisentoista vuotta. Hyvän kokemuksen ansiosta innostuin tarjoamaan maalauksiani muuallekin - kauemmas täältä kotikulmilta - ja sitten olinkin siinä tilanteessa, että maalaaminen työllisti ja vei ajan kaikelta muulta. Omaa galleriaa ei ollut järkeä suuremmin mainostaa. Seinät kun siellä olivat jos ei nyt tyhjät niin eipä välillä paljon muutakaan!

Näin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin kun tuolla "piharakennuksessa" katselee ympärilleen niin täyty todeta, että hyvin on säilynyt. Voisi sanoa kuin entinen autokauppias, että "ei uutta häpeä". Kovasti ikävä asia on, että lähes kaikki vuosien varrella itselleni tutuksi tulleet galleriat muualla Suomessa ovat lopettaneet. Toki ihan järkevillä perusteilla tietenkin. Ja maailman mullistuksien seurauksena. Ja heti perään on sanottava, että kun tässä ei olla oltu pelkän taiteilijatoiminnan varassa niin omaa elämäntapagalleriaamme ei voi ollenkaan verrata kaupungeissa kaupallisella perustalla toimineisiin taidegallerioihin.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten 11.11.1999 oli Galleria Luoman avajaiset. Minkä seikan yhdessä vaimoni kanssa tässä pari päivää sitten hoksasimme! Mutta se siitä. Tähän aikaan vuodesta sitä on ulkoilmaihmisenä taas uuden edessä kun joutuu siirtymään talven tullen ihan erilaisiin sisätöihin. Ei auta kuin ottaa vain sivellin kauniiseen käteen. Näyttelyitä ei ole mielessä mutta ainahan se kiinnostaa mitä saa aikaan maalauspöydän ääressä. Onneksi on edes omat seinät minne voi ripustella!

 Maalauksiani esillä Haminassa Posliinitar AnnMaaritin tiloissa 27.7 asti.

Maalaustaiteen uutisia

 Useampia vuosia jatkunut alavireinen tunnelma maalaustaiteen maailmassa jatkuu. Ainakin tämän jutun kirjoittajan kokemuksella ovat myönteiset uutiset olleet harvassa viimeiset viisi vuotta. Tunnettu ja ihan luonnollinen tosiasia on se, että kun ajat muuttuvat huonommaksi niin taiteen ostaminen loppuu ensimmäisenä ja palautuu viimeisenä jos ajat paranevat. Nythän on käynyt niin, että ensin valloilleen päässyt pandemia pelästytti kaikki ja vei monelta jopa hengen. Sitten alkoi itänaapurin sairas sotiminen mikä vei ihmisiltä mielenrauhan. Siihen vielä päälle kyseenalaiset kustannuskriisit ja hämmennystä aiheuttava vihreä siirtymä ovat vieneet ihmisten rahat! Pahan päivän varalle säästäjiä ei myöskään yhtään voi moittia nykyisessä maailmanmenossa!

Näissä oloissa maalari joutuu siis miettimään maalaako muuta kuin omaksi iloksi. Näyttelyitä ei paljon kannata ajatella. Vähiin ovat käyneet galleriatkin.

 Maailmalla taidemyynti on ollut "bumpy ride" eli kuoppaista kyytiä. Paitsi niissä piireissä missä on oikein kallista taidetta tarjolla. Nimittäin ne joilla on paljon rahaa on sitä aina. Hyvin on mennyt myös institutionaalisilla eli valtion toimijoilla. Uutisissa kerrottiin miten Ateneumissa on ovi käynyt tiuhemmin kuin koskaan. Äskettäin päättynyt Edelfelt-näyttely oli kaikkien aikojen suosituin. Samansuuntaisia uutisia on kuulunut muualtakin. Huvittavaa. Nyt kun nykytaidepiirit ovat vuosikymmeniä opastaneet kansaa miten sata vuotta vanhat, kevyehköistä aiheista maalatut ja krumeluurikehyksillä varustetut maalaukset eivät ole mitenkään tärkeitä niin juuri niitä kaikki haluavat mennä katsomaan. Saman näyttelyn voi pitää taas kymmenen vuoden kuluttua uudelle sukupolvelle. Valtion taidebisnekset ovat siis todella kaupallista touhua. Rahaa tulee vaikka tauluakaan ei myydä. Eikä ole edes myynnissä! Hienoa tietysti on kun ihmiset käyvät museoissa.

Kolikon kääntöpuoli on, että samaan aikaan kun vanhojen mestareiden taidot ja tekniikat ovat aikoja sitten unohtuneet ja katoamassa tällä menolla niin samaan aikaan tämän ajan maalarit eivät saa teoksiaan ja itseään esille kun ei ole riittävää kiinnostusta. Olipa sitten apuraha- tai nälkätaiteilija, kylämaalari tai some-ihme niin vähän jos ollenkaan lämmittää ajatus, että jospa joskus tulevaisuudessa sadan vuoden jälkeen kansaa kiinnostaisi. Vai onkohan niin, että sadan vuoden kuluttua käydään katsomassa parisataa vuotta vanhoja tauluja.

Viime syksynä oli uutinen tutkimuksesta jonka mukaan lähes puolet maamme kuvataiteilijoista harkitsee alan vaihtoa kun taiteilu ei elätä. Moni sanoisi, että tuon olisi tiennyt tutkimattakin ja että tutkimuksilla vain joku porukka yrittää ajaa omaa asiaansa. Tuleekin mieleen kun maahan kesällä tuli oikeistohallitus leikkaamaan kaikkea niin tunnetusti vasemmistolaiset taidepiirit haluavat sanoa, että näpit irti heidän apurahoistaan. Uutisesta ei käynyt ilmi keneltä taiteilijoilta asiaa kysyttiin mutta kun tietää miten rankasti varsinkin taiteilijat tässä maassa luokitellaan niin lienee kysytty ns ammattitaiteilijoilta. Se taas tuo asiaan oman nyanssin kun on puhe nimenomaan toimeentulosta.  Ammattitaiteilija kun voi olla vaikka ei koskaan ansaitsisi teosmyynnillä lantin lanttia. 

Siitä ei pääse mihinkään, että kun maalaamineen-nimisestä taiteenlajista puhutaan niin aina tulee myös rahasta puhe. Siispä jos joku on omasta mielestään niin suuri taiteilija ja tekee mukamas niin tärkeää taidetta, että muiden kuuluu hänen taiteilunsa maksaa niin mitään häpeilemistä ei pitäisi olla siinä jos joku toinen taas yrittää tehdä tauluja joita ihmiset haluavat ostaa ja näin itse kustantaa lystinsä. Varmaa on vain, että pulina asiassa tulee taatusti jatkumaan.

Ulkomailta. Amsterdamin Rijksmuseumissa viime vuonna pidetty Johannes Vermeer-näyttely oli melkoinen menestys vaikka sinne ei näyttelyn aikana  myyty yhtään pääsylippuja. Liput oli kaikki myyty etukäteen. Esillä oli mestarin tunnetusta 38 maalauksesta esillä 28 ja tapaus oli niin ainutlaatuinen, että jos sinne olisi päästetty vielä tavalliset kadunmiehet ja uteliaat turistit niin tungos ja  sekamelska olisi ollut totaalinen. 

Juuri tulleen tiedon mukaan itävaltalaisen Gustav Klimtin kadonneeksi luultu maalaus "Fraulein Lieser" (1918) on löytynyt. Taitelijan kuoleman vuoksi signeeraamatta jäänyt teos vietiin sen omistaneelta juutalaiselta Lieserin perheeltä ja nyt tammikuussa taulun vuodesta 1960 asunnollaan säilyttänyt  henkilö tuo sen myyntiin. Hinta-arvio 70 miljoonaa. Englannissakin oli äskettäin tehty suuri taidelöytö jostain varastosta. Siitä ei jäänyt muuta mieleen mutta se tuli mieleen kun maailmalla sentään on miljoonia asuntoja ja varastoja niin mitä niistä vielä löytyykään. Mitä kaikkea "roinaa" ihmisillä nurkissa lieneekin niin ilmeisesti sitä kannattaa säilyttää ja välillä vähän kiinnostua siitä mitä omistaa.

Loppukevennys.... Jos ei mene aina hyvin maalareilla niin vielä huonommin tuntuu menevän taidekriitikoilla. Onkohan heitä enää olemassakaan?  Vai onko itseltä jäänyt jotain huomaamatta?  Miten sitä ei ole tullut edes ajatelleeksi, että ennen vanhaan parikymmentä vuotta sitten ei niin pientä lehteä ollutkaan missä ei olisi ollut paikallisia taidearvosteluja. Ei sillä, että mitenkään kaipailisin mutta enpä muista, että olisin missään nähnyt arvosteluja  vuosikausiin. Hesarissa lienee välillä jotain. Ehkä arvosteleminen on vain huonossa huudossa kun sitä on nykyään kaikkialla niin paljon. Huudetaan kuin heikkopäiset ja kun omat argumentit loppuvat niin sitten huudetaan kovempaa! Ei ihme jos arvostelijat alkavat tympiä. Kun ei vaan olisi käynyt niin, että kriitikoilta on jäänyt huomaamatta se minkä kaikki muut ovat aina tajunneet. Nimittäin että hyvä kriitikko kirjoittaa lukijoilleen, huono kriitikko kirjoittaa taiteilijalle.