Lauantaina 6.5. vietettiin Moision Taide-ja Pitokartanon kesänäyttelyn avajaisia ja samalla yrityksen toiminnan 20-vuotisjuhlaa.
Vaikka en ole näyttelyssä mukana niin avajaisiin mentiin. Nimittäin kun toissa viikolla olimme purkamassa syysnäyttelyn 2016 töitäni (!) niin kartanoa emännöivä Anne Hasu tiedusteli tulemmeko avajaisiin. Kutsun sähköpostitse olimme kyllä saaneet. Ja siinä sitten päätimme, että osallistutaan vaikka itse taulunmaalaajana en ole oikein varma voiko toisten taiteilijoiden avajaisiin osallistua!
Jos oikein tarkkoja ollaan niin onhan kartanolla myynnissä Merja-vaimoni valamia kynttilöitä ja minultakin jäi muutama pikkutyö, jotka oikein tarkkasilmäinen vierailija saattaa löytää kartanon uumenista. Osallistuminen taidenäyttelyn avajaisiin siellä muun avajaisyleisön seassa olikin oikein mukava kokemus.
Tilaisuus alkoi konsertilla Elimäen kirkossa. Vanha ristinmuotoinen puukirkko on nähtävyys jo sinänsä. Konsertissa oli tarjolla jazz-sävyisiä tulkintoja uusista populaarimusiikin hiteistä ja vähän vanhemmista Suomi-sävelistä ja vaikka en ole musiikinlajin asiantuntija niin puolitoistatuntinen konsertti hurahti todella nopeasti. Eikös se ole selvä merkki siitä, että on viihdytty hyvin. Mukana oli myös laulusolisti jonka ohjelmassa oli esim. "Amazing Grace"-hymni ja tällaiselle kantrimusiikin harrastajallehan se oli hyvinkin tuttu ja jäi mieleen.
Kirkosta siirryttiin kartanoon missä oli alkuun mielenkiintoinen Researt Oy:n edustajan kuvamateriaalilla varustettu esitelmä vanhojen taideteosten tutkimisesta. Vähän harmitti kun tuli otettua seisomapaikka takarivistä ja vielä aulan puolelta! Fritz Jakobsson piti taiteilijapuheenvuoron ja kuultiin uunituoreen "Moisio-valssin" ensiesitys. Ja sitten kohta päästiinkin pitopöytien ääreen!
Taidettakin on esillä ja runsaasti. 30 taiteilijaa! Olen toki jäävi sanomaan siitä mitään. Muuta kuin, että kannattaa kesän aikana vierailla Moision Taide-ja Pitokartanolla!
maanantai 8. toukokuuta 2017
lauantai 6. toukokuuta 2017
Mikähän se totuus sitten lienee kuvataiteessa...
...kun kuulemma totuuden jälkeisessä maailmassa tässä nykyään elellään.
Sitä ei varmasti kukaan voi kieltää, että kuvataide "virallisessa" Suomessa on todella yksipuolista ja nykytaide on se ainoa totuus. Mitäpä siitä enempää juttua vääntämään, ketäpä edes jaksaisi kiinnostaa. Se vaan, että jos tämän maan kuvataide-eliitti olisi oikeassa siinä, että suomalainen nykytaide on se yksi ja ainoa juttu ja totuus niin eikös kaikki maailman taiteilijat sitten alkaisi tekemään vain suomalaista nykytaidetta!?
Toinen kaikkien tietämä totuus on se, että kuvataide - niinkuin koko suomalainen kulttuurielämä - on todella kovasti vasemmalle kallellaan. Niin pahasti, että ilman veronmaksajien massiivista rahallista tukea se olisi jo ajat sitten kellahtanut kumoon. Eipä siitäkään enempää, eihän taidemaailman vasemmistolaisuus ketään kiinnosta. No ehkä heitä itseään. Sillä suunnallahan osataan mielipiteetkin muuttaa totuudeksi ja muilta ollaan vaatimassa samaa ajatusmaailmaa.
Sekin aika tärkeä asia kuvataiteessa on koko ajan hakusessa, että mikä sitten on taidetta, kuka on oikea taiteilija ja millaista taiteen pitäisi olla. Ja kenellä on valta päättää totuus kaikesta. Se on selvää, että kun taidemuseoissa on vanhempaa taidetta esillä niin sehän on taidetta ja tekijöistä on tullut taiteilijoita mutta sen suhteen mitä taiteilijat kaikkialla maailmassa ateljeissaan ja työhuoneissaan tälläkin hetkellä tekevät tarjolle taiteeksi olemme kaikki yhtä sokeita eikä kenenkään varmaan kannattaisi kehua olevansa muita viisaampi siinä asiassa.
Oikeassaolemisesta ja totuudesta tuli mieleen kun luin jostain kiinalaisen tarinan ryhmästä sokeita buddhalaismunkkeja (tuo ei ole olennaista, että ne oli just buddhalaisia vaan se, että he olivat sokeita!). No joka tapauksessa niin porukka vietiin tutustumaan eläimeen nimeltä norsu ja jokainen sai käsikopelolla tutustua otukseen ja sitten piti kuvailla millainen se on. Ensimmäinen kokeili kärsää ja totesi, että pehmeä ja taipuisa on. Toinen tarttui torahampaaseen ja sanoi, että on kova ja jäykkä. Kolmas kokeili korvaa ja kertoi, että löysältä lällykältä tuntuu. Jalasta kokeillut piti otusta paksuna sekä painavana ja häntää pidellyt tiesi, että norsu on ohut kuin naru ja niin edelleen... Ja kaikki olivat omalta kohdaltaan oikeassa!
Mitä tästä opimme? No sen, että joskus voi olla omasta mielestään kovastikin oikeassa vaikka ei tietäisi totuudesta yhtikäs mitään.
Sitä ei varmasti kukaan voi kieltää, että kuvataide "virallisessa" Suomessa on todella yksipuolista ja nykytaide on se ainoa totuus. Mitäpä siitä enempää juttua vääntämään, ketäpä edes jaksaisi kiinnostaa. Se vaan, että jos tämän maan kuvataide-eliitti olisi oikeassa siinä, että suomalainen nykytaide on se yksi ja ainoa juttu ja totuus niin eikös kaikki maailman taiteilijat sitten alkaisi tekemään vain suomalaista nykytaidetta!?
Toinen kaikkien tietämä totuus on se, että kuvataide - niinkuin koko suomalainen kulttuurielämä - on todella kovasti vasemmalle kallellaan. Niin pahasti, että ilman veronmaksajien massiivista rahallista tukea se olisi jo ajat sitten kellahtanut kumoon. Eipä siitäkään enempää, eihän taidemaailman vasemmistolaisuus ketään kiinnosta. No ehkä heitä itseään. Sillä suunnallahan osataan mielipiteetkin muuttaa totuudeksi ja muilta ollaan vaatimassa samaa ajatusmaailmaa.
Sekin aika tärkeä asia kuvataiteessa on koko ajan hakusessa, että mikä sitten on taidetta, kuka on oikea taiteilija ja millaista taiteen pitäisi olla. Ja kenellä on valta päättää totuus kaikesta. Se on selvää, että kun taidemuseoissa on vanhempaa taidetta esillä niin sehän on taidetta ja tekijöistä on tullut taiteilijoita mutta sen suhteen mitä taiteilijat kaikkialla maailmassa ateljeissaan ja työhuoneissaan tälläkin hetkellä tekevät tarjolle taiteeksi olemme kaikki yhtä sokeita eikä kenenkään varmaan kannattaisi kehua olevansa muita viisaampi siinä asiassa.
Oikeassaolemisesta ja totuudesta tuli mieleen kun luin jostain kiinalaisen tarinan ryhmästä sokeita buddhalaismunkkeja (tuo ei ole olennaista, että ne oli just buddhalaisia vaan se, että he olivat sokeita!). No joka tapauksessa niin porukka vietiin tutustumaan eläimeen nimeltä norsu ja jokainen sai käsikopelolla tutustua otukseen ja sitten piti kuvailla millainen se on. Ensimmäinen kokeili kärsää ja totesi, että pehmeä ja taipuisa on. Toinen tarttui torahampaaseen ja sanoi, että on kova ja jäykkä. Kolmas kokeili korvaa ja kertoi, että löysältä lällykältä tuntuu. Jalasta kokeillut piti otusta paksuna sekä painavana ja häntää pidellyt tiesi, että norsu on ohut kuin naru ja niin edelleen... Ja kaikki olivat omalta kohdaltaan oikeassa!
Mitä tästä opimme? No sen, että joskus voi olla omasta mielestään kovastikin oikeassa vaikka ei tietäisi totuudesta yhtikäs mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)