lauantai 4. elokuuta 2018

Paljon on parempi kuin vähän.

Varsinkin jos puhutaan työnteosta. Sanotaan, että ilman lahjakkuutta ei voi olla taiteilija mutta ilman kovaa työntekoa ne lahjat jäävät käyttämättä ja eihän niistä silloin ole mitään apua. Olenkin järkeillyt, että kun tuohon työntekopuolen määrään ja laatuun voi itse vaikuttaa niin on paras pitää edes se puoli kunnossa.

Parikymmentä vuotta sitten kun ateljee-galleriani oli uusi, vuokrasimme alakertaa erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Eräässäkin kokouksessa oli mukana vanhempi rouvashenkilö joka kertoi työskentelevänsä kuvaamataidonopettajana ja suhtautui tietysti kovinkin myönteisesti minunkin maalausharrastukseeni. Muistan, että tilaisuuden ajan maalasin yläkerran työtiloissani jotain tilaustyötä ja kuvataiderouva kävi vielä sinne kurkistamassa ja hämmästyi kuinka paljon työ oli noin kolmessa tunnissa edistynyt. Kun maalauksiani vielä oli kaikki seinät täynnä niin sain ns asiantuntijan neuvon, että taidemaalari saisi maalata vain vähän. Minullehan tuo kuvataidemaailman juttu - en tiedä mihin se oikein perustuu - oli ennestään paitsi tuttu niin myös vieras ja omituinen.
Sen verran tunsin tuolloin taidehistoriaakin, että Picassolta löytyy n. 55000 työtä ja P. Haloseltakin yli kolme tuhatta! Taideakatemioissa maailmalla opiskelijat maalaavat kuin liukuhihnalla monta työtä päivässä. Yleinen määritelmä on, että jo öljyvärien käytön hallitseminen vaatii satojen maalausten tekemistä ja tuhansissa homma vasta alkaa sujumaan.

Joskus vuosia sitten lainasin kirjastosta taidemaalari Wilho Sjöströmiä käsittelevän kirjan. Sen tarkemmin en maalarista enää mitään muista ja sen enempää asiasta tietämättä mieleen jäi kun teokseen oli kirjattu kuinka monta maalausta hän maalasi vuosittain. Joinakin vuosina vain yksi (1) maalaus. Tuntuu...ettenkö sanoisi melko vähäiseltä. Sata vuotta sitten on maailma ja maalausolosuhteetkin olleet toki kovin erilaiset kuin nykyään. Itse en osaisi olla viikkoa pidempään maalaamatta, kuukauden tauko tuntuisi katastrofilta. Miten ihmeessä inspiraatio voisi tulla vain kerran vuodessa? Oman järjenjuoksuni mukaan maalaamista voi hyvin verrata juoksemiseen. Kun käy säännöllisesti lenkillä koko ajan niin homma on paljon helpompaa ja kevyempää kuin jos lähtisi vain kerran vuodessa puuskuttamaan!

Kaupallisuuskammoinen kuvataideporukka tietysti pitää taulujen tehtailua pahana asiana. Kuitenkin se, että maalattuja on vain vähän (ja maalaamatta jääneitä vaikka kuinka paljon) ei taiteilijan itsensä kannalta ole mitenkään suotuisa tilanne. Paitsi jos joku on apurahoilla mukavasti elellyt.

Muutama vuosi sitten tuttavani toi korjattavaksi taulunsa jonka krumeluurikehys oli kulmasta lohjennut. Samalla siinä pähkäiltiin, mikä mahtaisi olla komistuksen arvo.
(Kun vanhassa maalauksessa on pramea kehys niin aina kannattaa valpastua sen arvon suhteen). Sovittiin, että laitan tästä ulkomaalaistaustaisen maalarin teoksesta kuvan parempaan helsinkiläiseen huutokauppataloon. Vastaus oli, että vaikkakin taiteilija on tunnettu ja teoskin laadukas niin sen harvinaisuuden takia sille ei ole keräilijöitä eikä näinollen myöskään suurta rahallista arvoa. Taiteilijalla siis tulee olla sen verran laaja tuotanto, että työt edes noteerataan myöhemmin.

Mielestäni onkin täydellistää huuhaata kun välillä näkyy mestareita jotka ovat vain niinjaniin vähän maalanneet ja sitten "harvinaisen" teoksen huimalla hinnalla jo ulosmitataan tulevaa arvonnousua. Totta on, että tämän päivän tekijät eivät ole täällä sadan vuoden kuluttua nauttimassa työnsä arvosta mutta ei pitäisi mennä lupaamaan asioita joista päättävät sukupolvet eivät ole vielä edes syntyneet!




maanantai 9. huhtikuuta 2018

Talvimaisema

Talven aikana kun tuli monen monta kertaa käppäiltyä metsässä parin kilometrin päässä erään vanhan pystyyn kuivettuneen kuusen ohi ja tuli sitä aina katseltua niin niinhän siinä sitten kävi, että puuvanhus päätyi aiheeksi öljyvärimaalaukseeni.


Taululleni luultavasti käy niin, että se joutuu/pääsee esille - vaikka talvimaisema onkin -Moision Taidekesään Elimäelle. Siellä talvisen kuusimaisemani voi bongata sitten 5.5.-31.8. välisen ajan.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

"Lähimaisemia"

Nykyään kun kaikki lähi-alkuiset asiat ovat kovassa huudossa niin varmaan voi maisemamaalarina sepittää tarinaa lähimaisemistaankin.

Ateljee-galleriani vieressä tien toisella puolella olevilla pelloillani on useampikin kivikkoisia, erilaisia puita ja pensaita ja heinikkoa kasvavia peltosaarekkeita.


Pihlajat ovat näkyvimmät puut mutta myös vaahtera, tammi, pikkukoivuja, pajuja, tuomia ja yksi erittäin väkeviä hedelmiä kasvava omenapuu löytyy. Katajia tietysti sekä oksaisia kuusia ja pari männynkäppyrää. Ja kivikkoa on niin maan sisällä kuin päälläkin. Vaimoni kertoman mukaan eräs geologian harrastaja oli maantiellä kerran innoissaan kuvaamassa näitä "postglasiaalisia moreenimuodostelmia". Onneksi en itse sattunut paikalle. Olisin varmaan ilonpilaajana tokaissut, että melkein kaikki näkyvissä olevat kivet siihen on laittanut "kuusikymmen-lukulainen caterpillari". Kun pelloilta on löytynyt kivikauden esineistöä niin arkeologi ja sen asian harrastajiakin on paikalla pyörinyt. Itse näitä lähimaisemia tulee katseltua milloin traktorin hytissä tai puimurin pukilla. Kesäiltaisin tulee siellä käveltyä ja talvipäivisin liikuttua kelien mukaisilla välineillä.


Pitkään olen ihmetellyt kun näistä lähinäkymistä ei juuri koskaan ole syntynyt maalauksia muutamaa pihlajankuvaa enempää. Tiedä sitten onko kesänkaipuu jo niin kova vai mistä johtuu, että viime aikoina on monta kertaa tullut mieleen kuinka hyvältä nuo puut ja puskat näyttävät kesäillan hämärässä kun aurinko on laskemassa/laskenut ja valo tulee pohjoisen puolelta. Niinpä lähimaisemista on nyt alkanut syntyä maalauksiakin. Tällä kertaa useita. Muutama pieni on jo saanut kehyksenkin.





lauantai 17. helmikuuta 2018

Winterwonderland

Mitä paremmin maalari malausaiheeseensa tutustuu, sitä paremmat edellytykset ja mahdollisuudet on saada aikaan onnistunut maalaus. Ei liene kovin suuri viisaus tuo.  Maisemamaalarit - niinkuin kaikki muutkin -tietävät, että Suomessa lumi haittaa luonnossa liikkumista varsinkin talvisin. Koskematonta ja kaunista lumista luontoa harvoin löytyy tien vieriltä tai tuvan takaa joten jotenkin täytyisi päästä luonnon uumeniin kunnolla. Sukset on huono väline mennä maisemankatselu mielessään hankien keskelle. Väkisinkin tulee hätäinen hikilenkki siitä. Omalta pihaltani ja ateljeeni ovelta on metsään n 50 metriä. Kesäisin ja syksyllä sinne tulee mentyä päivittäin patikoimaan ja tänä talvena kun lumi on lisääntynyt pikkuhiljaa, olen onnistunut pitämään polkuni käveltävässä kunnossa koko talven.
                               

Kun saa kaikessa rauhassa kulkea talvimaisemassa niin siinä ehtii ympäröivään luontoonkin tutustumaan kunnolla ja joka päivä löytää tutuistakin maisemista jotain uutta. Kameran käyttökin onnistuu huomattavasti paremmin kun ei tarvitse umpihangessa tarpoa. Vaikka pidänkin itseäni ikäisekseni paitsi sinnikkäänä maanviljelijänä niin myös hyväkuntoisena maisemamaalarina niin maalausvälineiden rahtaaminen kauas metsään ja maalaaminen siellä ei ole mitenkään houkutteleva eikä realistinen vaihtoehto. Mielestäni on järkevämpää maalata sisätiloissa kun on mahdollisuus käydä maastossa paikkoja katsomassa tarpeen mukaan. Siinä ajassa kun hankien keskelle perustaa maalaustukikohdan, pääsee kuvan pohjalta ateljeen puolella jo pitkälle. Uskallankin väittää, että puheet paukkupakkasilla metrisen hangen keskellä maalaamisesta ovat vahvasti liioiteltuja. Eivätkä nykyisin käytössä olevat taiteilijaöljyvärit edes taivu kylmässä maalaamiseen.


Tällä hetkellä lumisessa luonnossa pienet kuuset ovat parhaannäköisiä kun tuuli ei ole niistä lumia karistellut. Ja niitä riittää...









Kivet metsässä on maalausaiheena kestosuosikkini. Eivätkä ne kivet  talvellakaan hassumman näköisiä ole.










sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Vuoden ensimmäinen maalaus

Ensimmäinen tälle vuodelle signeeraamani taulu valmistui pari päivää sitten. Tämän talven vesisateissa ei juuri ole maisemia tarvinut mennä ulos ihailemaan vaan maalausaiheita on täytynyt vetäistä omista kuvakokoelmista. Niistä kun aiheen valitsee niin voi tehdä tähän aikaan vuodestakin vaikka kesäisiä kuvia.



keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kirpputorin taide

Käväisin tänään kirpputorilla. Enkä viitsi mainita missä, oli nimittäin sen verran masentava kokemus. Taulut ja maalauksethan ne sielläkin eniten itseäni kiinnostivat ja niitä siellä olikin runsaasti. Ei esillä vaan kasoissa, pinoissa, läjissä ettenkö sanoisi röykkiöissä siellä sun täällä. Vähän prameammalla kehyksellä varustetut oli sentään jotenkuten aseteltu muun tavaran sekaan mutta suurin osa jäi näkemättä kun ei niitä kertakaikkiaan laatikoista, väliköistä ja raoista voinut esille kaivaa ja levitellä. Ei kyllä ollut suuri vahinko. Oli sennäköistä taidetarjontaa, että vaikka en mitään ostamaan mennytkään niin ei olisi ollut ostettavaakaan. Saatikka, että jonkun näkemänsä olisi halunnut seinälleen esille saada! Ihmetellä täytyy jos joku niistä jonkun ostaisi. Suurin osa huonokuntoisia tai ihan risoja. Ei enää taideteokseksi luokiteltavia vaan kelvottomia materiaaleja käyttäneiden tuntemattomien mestareiden epäonnistuneita ja ajan hampaan loppuunkaluamia tekeleitä!

Enpä olisi uskonut, että noin tylysti voisin joskus maalauksia ja tauluja kuvailla kun kaikkeen maalattuun olen yrittänyt aina positiivisesti suhtautua mutta minkäs teet. Melkein pahalta tuntuu kun ajattelee miten maalarit niitä ovat innoissaan aikanaan luoneet ja varmasti nauttineet aikaansaannoksistaan ja kun näkee millaisessa alennustilassa työt nyt ovat. Eihän se tietystikään taiteilijoiden vika ole vaan tämän nykyajan "tavarataivaan" kun kaikkea on enemmän kuin kukaan tarvitsee ja lisää kamaa syntyy kiihtyvällä vauhdilla.

On jo vuosia toitotettu, että nyt ei ole oikea aika myydä taidetta koska sen hinnat ovat niin huonot ja tarjontaa on niin paljon. Olisi siis ostajan markkinat. Mutta ei kyllä missään kirpputoreilla jos touhu on tuollaista. Jos kunnollisia tauluja olisikin tarjolla niin taidekokoelman kerääminen ja säilyttäminenen on taas pitkäjänteistä puuhaa ja siihen ei monillakaan liene käytännön mahdollisuuksiakaan. Vanhojen taulujen kohtalo vain lienee surullinen jos niitä on kaltoin kohdeltu ja kun suurimmalla osalla teoksista on vain tunne-arvoa ja jos ihmistä jolle taululla on ollut tunne-arvoa ei enää ole olemassakaan niin mitä sillä taululla sitten enää tekee.

Vieläkin suurempi tekijä näiden kirppisaarteiden kohdalla lienee, että ne vaan ovat niin "last seasonia". Aiheet, tyylit, kehykset ja ajan patina eivät sovi nykysisustukseen vaikka hyväkuntoisen löytäisikin. Itsellenikin on kehystyshommista näitä "kaukalokehyksiä" kasaantunut kun niihin on moni kyllästynyt. Periaatteessahan alkuperäistä kehystä ei tulisi vaihtaa mutta parempi sekin jos maalaus sillä tavalla saa olla seinällä tai pääsee sinne takaisin.
                                                       

Niin, että jos näitä joku tarvitsee niin hyvin joutavat!