Vietin kesäkuista perjantai-iltapäivää Iitin Kirkonkylän Kylätalon galleriassa, pitkällä puupenkillä istuskellen ja katsellen salin ikkunasta iittiläistä maalaismaisemaa. Olin lähtenyt Merja-vaimoni kanssa katsomaan kuinka meneillään oleva kesänäyttelyni paikassa sujui ja oliko samaan aikaan vietettävien Iitin Musiikkijuhlien konserttien johdosta paljon ihmisiä liikkeellä.
Jossain vaiheessa näyttelytilan ensimmäiseen saliin oli tullut pikkuinen tyttö vaarinsa kanssa tutustumaan maalauksiini. Tyttö oli minusta sen verran pieni, ettei varmaan ollut vielä edes koulussa mutta osasi silti lukea sujuvasti. Ninpä hän kävi teosluettelo kädessään numerojärjestyksessä läpi etummaisessa salissa olleita maisemamaalauksia ja luki ääneen työn nimen sekä tutkiskeli työtä ikäänkuin tarkastaen, että maalaus vastaa sitä nimeä mikä on listassa. Kaikki työni olivat saaneet hyväksyvän vastaanoton kunnes takimmaisen salin perällä tuli vastaan pari pientä tilalistaan kehystämääni ei-esittävää kuvaa. Pieni näyttelyvieras luki taas töitä vilkaisematta niiden nimet mutta kääntäessään katseensä seinälle kohti tauluja ilmoitti hän ihmeissään vaarilleen että "eihän näissä ole mitään"! Samalla hän vilkaisi sivulle ja huomasi, että samanlaisia olisi vielä jokunen lisää ja vielä muutama naisfiguuri. Ne eivät kuitenkaan enää yhtään kiinnostaneet vaan hän tepasteli ulos salista omille teilleen. Vähän harmitti kun selvästi huomasi, että hän olisi halunnut suorittaa aloittamansa urakan kunnialla loppuun asti!
Hetken kuluttua näyttelytilaan saapui ryhmä nuoria aikuisia äänekkäästi rupatellen. Kaikesta huomasi, että he olivat kulttuurin suurkuluttajia ja nimenomaan musiikki-ihmisiä. Hetken kuulumisiaan vaihdettuaan he päättivät kukin valita näyttelystä suosikkitaulunsa. Tässä vaiheessa en seurannut tilannetta koska seurustelin muiden näyttelyvieraiden kanssa mutta hetken päästä löysin itseni taas penkiltä ja sain sivusta seurata kun edellämainittuun seurueeseen kuulunut nuori nainen kertoi ystävilleen ajatuksiaan abstraktista maalauksestani josta hän piti ja joka oli hänen suosikkinsa. Tarina ei sen kummemmin jäänyt mieleeni koska rupesin itsekseni ajattelemaan kuinka ihmiset voivatkin olla niin erilaisia ja pitää eri asioista. Tyytymättömänä näyttelystä poistumaan joutunut pikkutyttö harmitti edelleen niin paljon, että kun nyt aikuinen kehui maalaustani niin se ei jaksanut edes kiinnostaa!
Vilpitön lapsen mieli on varmasti yhtä pätevä arvioimaan öljyvärimaalausta kuin tämän ajan korkeasti sivistynyt aikuinen vai pitäisikö sanoa aikuinen, jolle on opetettu tämän ajan "oikea" tapa ajatella asioista!
Varmaa on vain se, että kaikkia ei koskaan pysty miellyttämään maalauksillaan ja se siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti