Nimittäin maalaustaiteen. Ainakin jos on uskominen taidemaalari ja maanviljelijä Osmo Rauhalaa. Ja miksei uskoisi. Vaikka Rauhala ei taidepiireissä ole ehkä suosituin taiteilijamme niin on hän maamme menestyneimpiä kuvataiteilijoita ja luontoaiheisilla teoksilla ja luomuviljelijäimagollaan jalostanut itsensä hyvin nykyaikaan sopivaksi ja erittäin mediakelpoiseksi.
60-vuotis haastattelussaan (HS 16.9.) Rauhala toteaa, että kaikki historiaan jäävä taide on kaupallisesti kannattavaa. Hänen mukaansa "lähes poikkeuksetta kaikki sodanjälkeisen ajan taiteilijat joista on jäänyt selkeä jälki historiaan, toimivat yksityisellä sektorilla". Ja vaikka taide ei taiteilijan elinaikana olisi kaupallista niin siitä tulee sellaista jälkeenpäin. Näin sanoo siis Osmo Rauhala. Arvostelua Rauhala on saanut osakseen suomalaisen apurahasysteemin arvostelijana. Rahaa kun hänen mielestään on jaettu poliittisin perustein ja kavereille.
Tuosta apuraha-asiasta en itse tiedä eikä se minua koske eikä kiinnosta. Mutta ikävää on kun/jos politiikkaa sotketaan taiteeseenkin. Vasemmistolaiset siis kommunistit, sosialistit ja nykyään kait punavihreät siellä taidepiireissä ovat tunnetusti jöötä pitäneet. Omasta mielestään ovat ehkä onnistuneet mutta monen mielestä tehneet melkoisen karhunpalveluksen itse taiteelle. Onhan se julmaa ja raakaa kun joku porukka päättää ketkä ovat päteviä päättämään kenelle annetaan rahaa ja kenen taide on hyväksyttyä. Sitä ei voi enää tietää, millaisia olisivat muunlaisen "taidepolitiikan" hedelmät olleet mutta olisi typerää kokeilla tasapuolisuuden vuoksi oikeistotyyliä. Apurahoissa kun on aina se raha joka tunnetusti saa tunteet pintaan. Ja oikeistolaisillahan on mielessä vain omat rahat ja vasemmistolaisilla toisten rahat!
Kukaan ei ole vaatimassa, etteikö julkinen taho saisi tukea taidemaalareita ja harjoittaa sellaista taidepolitiikka kuin viisaat päättäjät haluavat. Ongelma tässä yhden totuuden maassa onkin se, että muulla kuin apurahataiteella ei täällä ole juuri minkäänlaisia mahdollisuuksi kukoistaa tai edes menestyä. Taide-eliitti pitää kynsin hampain kiinni saavutetuista eduistaan (rahoistaan) ja härskisti puolustaa asemiaan haukkumalla kaiken muun. Jos kyseessä on pelko oman homman puolesta niin siihen on sitten ilmeisesti aihetta. Kauhea kateus on aiheuttanut sen, että kaupallisuus on ollut kirosana ja lyömäase. Seuraus tästä kaikesta on ollut se, että suomalainen maalaustaide on surkastunut. Kuka ns tavallinen ihminen tuntee maamme eturivin taidemaalarit tai on edes kiinnostunut? Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö vallassa ollut vasemmistolainen kuvataide-eliitti olisi omassa taistelussaan ollut voitolla mutta lopputuloksena kaikki häviävät. Taide itse kaikkein eniten. Todella suuri vahinko on ollut se, että tähän maahan ei koskaan ole syntynyt kunnon taidemarkkinoita.
Joku vuosi sitten tuossa pääkaupungin lehdessä oli lehden etusivu sadan vuoden takaa. Siinä oli mm senaikaisen helsinkiläisen taidekauppiaan ilmoitus jossa kerrottiin, että myynnissä oli "hywä kokoelma kauniita öljyvärimaalauksia". Edelfeltiä, Schjerfbeckiä, Munsterhjelmiä, Järnefeltiä, Lindholmia, Halosta jne.
Eli juuri niitä nimiä on sata vuotta sitten kaupiteltu ja myyty, jotka nyt komeilevat museoiden seinillä, huutokauppojen halutuimpina ja omistajiensa suurina taide-aarteina. Se on siis nähty, että kun maalaus vain on ensin saatu myydyksi niin uuden omistajansa seinällä maalauksen arvo säilyy ja kasvaa. Sitä, kasvaako apurahataiteen arvo taidemuseon varastossa tai vaikkapa julkisen tilan marmoriseinällä pitää kysyä itseäni viisaammilta.
