"Maalaaminen on helppoa kun ei tiedä miten (maalata), mutta hyvin vaikeaa kun tietää". Tuon usein esiin tulevan lentävän lauseen lausui ranskalainen maalari/veistäjä Edgar Degas. Hän vaikutti impressionistien aikaan mutta hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat balettitanssijoita kuvaavat maalaukset.
Jotta voisi tietää pitääkö tuo lause paikkansa niin sittenhän pitää olla maalannut niin paljon, että osaa maalata! Eihän sitä muuten voi tietää, vielä vähemmän kukaan muu sitä voisi tietää. Turha siis välittää muiden mielipiteistä. Vain maalari ja maalari yksin voi tietää oman osaamisensa.
Kun muiden maalaaminen ei kuulu minulle ja tää on oma blogini niin ei auta muu kuin yrittää omalta kohdalta asiaa pähkäillä. Kun olen yli kolme vuosikymmentä öljyvärien kanssa touhunnut - yli parikymmentä vuotta päätoimisesti - ja vuosittain muutaman näyttelyn pitänyt niin realistisesti ajatellen ei kai siinä ole kokonaan voinut oppimiselta välttyä. Maalaamisen aloittaminen osui omalla kohdallani ns ruuhkavuosiin. Perhe juuri perustettu, lapset ihan pieniä, maatilan työt, navetassa kolme-neljäkymmentä isoa ja pientä lehmää. Työtä ja tekemistä oli siis enemmän kuin ehti tehdä!
Siinä sitten öljyvärimaalariksi ryhtymään. On täytynyt oikeasti haluta sitä! Siis tätä.
Osaaminen ei huolettanut, olihan kuvaamataito lukion loppuun asti aina ollut kymppi (hah)! Ja kenelläpä voisi maalaamisestani olla mitään sanomista. Lähtökohtani ja maalausmeininkini tietäen ja tuntien kaikenlaiset kriitikot tulisivat olemaan totaalisen "dead to me". Melko pian kuitenkin sai huomata, että osaamiseni ei kaikille maistunut. Tuntui, että kaikkialla oli tätä politisoitunutta taideporukkaa joka valtaansa tottuneena oli unohtanut, että oma mielipide, vaikka olisi kuinka varma ei tarkoita, että olisi oikeassa ja jos olisivat voineet niin varmaan olisivat kaikenlaiset muut mielipiteet taideasioistakin kieltäneet! Kun reilut parikymmentä vuotta sitten tyhjensin navettani ja muutin sen ateljee-galleriaksi niin ei voinut olla huomaamatta miten vaikea tuo asia joillekin ihmisille lienee ollut. Mitähän joku landepaukku luulee ateljee-gallerialla tekevänsä! Onneksi ateljee-gallerian pitäminen on mennyt ihan mukavasti. Täällä käy vain mukavia ihmisiä!
Nyt on viimeiset varmaan kymmenen vuotta ollut maalausrintamalla oikein auvoista aikaa. Ei ole kriitikoita näkynyt eikä kuulunut. Ei ole möläytyksiä muualtakaan korviini kantautunut. Kehumisia en juurikaan kannata noteerata ja monessa mielessä ote maalaamiseen on muuttunut rennommaksi. Hätäisempi voisi jo kuvitella, että on nyt sitten oppinut maalaamaan.
On kuitenkin yksi tyyppi joka ei ole vieläkään tyytyväinen. Joka aina ateljeessani taulujani katsellessaan löytää niistä vikoja. Vieläpä tunnen tuon tyypin suht hyvin. Se olen nimittäin meikäläinen P. Luoma itse! Eikä ihme. Tuntuu välillä, että maalaamisessa alkaa olla kaikki kokeiltu, nähty ja tehty. Uusia ideoita on tietenkin vaikeampi keksiä kun niin monet niistä on jo käytetty. Kuvaannollisesti voi sanoa, että mäki tulee koko ajan jyrkemmäksi kiivetä tai maalaamista voisi verrata etsimiseen ja kun on jo kauan jotain etsinyt niin löytäminen on koko ajan vaikeampaa kun niin paljon on jo löydettyä! Onneksi nälkää ja inspiraatiota riittää. Ja uskoa omaan tekemiseen. Ja siihen osaamiseen. Kun aiheet maalauksiini nykyään lähes aina löytyvät läheltä kotikylän metsistä, metsälammilta ja joenvarsilta, pelloilta ja niityiltä jotka tunnen paremmin kuin omat taskuni niin kukapa siihen osaisikaan mitään sanoa tai neuvoa.
Ja mitä tuohon otsikon Degas'n lauseeseen tulee niin tottahan sen on jos minulta kysyttäisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti