Näyttelytoimintaa

Iitin kirkonkylä on paikkana idyllinen ja aiemmin kansakoulunakin toiminut kylätalo on mukava näyttelypaikka. Talossa toimii myös käsityöläisten puoti ja kahvila. Ja Järvi-Suomessa kun sijaitsee niin kesäisin seutukunta kuhisee lomailijoita, mökkiläisiä ja turisteja. Sen tiedän siitä, kuinka vieraskirja on täyttynyt kahdessa aiemmassa näyttelyssäni. Eipä siis ihme, että viime syksynä hain kolmannen kerran näyttelyaikaa kylätalosta!

 Kesän jälkeen seuraava näyttely alkaa 10. syyskuuta. Vuorossa on Moision kartanon syysnäyttely joka jatkuu joulun alle asti. Kyseessä on yhteisnäyttely ja maalauksiani tulee kartanon yläkerran aulaan ja oranssiin huoneeseen. 

Oma galleria - galleria Luoma - toimii tänä kesänä periaatteella "avoinna silloin sun tällöin ja sopimuksesta milloin vaan"! Sopia voi p. 0405024622

Puupuuhailuja

Olen sen sortin öljyvärimaalari, että aina olen halunnut itse kehystää työni joten siinä on maalaustyön ohella päässyt oppimaan toisenkin homman. Kehystämössä tulee puuhailtua ympärivuotisesti kaikenlaista mutta kevääntullen puuhat siirtyvät tuonne hallin puolelle missä voi tehdä vähän isompiakin projekteja.

Varsinkin vanhojen huonekalujen kunnostus ja tuunailu kiinnostaa. Omista nurkista löytyneet alkavat ollakin kohta kaikki "käsiteltyjä". Viime kesänä kaivoin jostain riihen ylisiltä mustan puukehikon ja kasan samanvärisiä lautoja ja rimoja. Se osoittautui vanhaksi seinäkaapiksi mutta kun juuri tärkeimpiä osia ei löytynyt ja kaappina se olisi ollut epäkäytännöllinen niin päätinpä halkaista sen pöytäsirkkelillä syvyyssuunnassa kahtia ja tehdä siitä parit hyllyt!

Tässä on kaapin takaosa alkuperäisellä takaseinällä ja hyllynpuolikkailla. Etuseinä listoineen on uutta ja hylly on vielä maalausvaiheessa.

Aiemmin hyllyköksi valmistunut kaapin etuosa onkin jo galleriamme "antiikkiosastolla" ja täydessä käytössä. Tässä on siis alkuperäinen etuosa ja takaseinä uutta.

Kaikenmallisia kehyksiä syntyykin sitten jo rutiinilla. Mielenkiintoisin vaihe on kun niitä pääsee maalailemaan. Onneksi on tuota värien sekoittelua tullut harjoiteltua ja kun kehys on maalattu samoilla väreillä kuin itse maalauskin niin luulisi saavan sävyt sopimaan. Tummaksi tai punaruskeaksi kun ensin vetää niin sen päälle on hyvä ruveta niitä sävyjä hakemaan.

Kivenkuva

Tänään iltapäivällä innostuin pitkästä aikaa maalaamaan metsämaisemaa jossa on sammaleinen kivi. Tästä se alkoi:

Ja tämännäköinen siitä sitten tuli. "Sammaleinen kivi" öljyväri (20 x 30) Pauli Luoma 2016

Ensimmäinen löytynyt sopivankokoinen kehys on vähän vanhanaikaisen tyylinen mutta tässä kuva myös kehyksellä. Märkä maali vähän kiiltelee.

"Studiostani"

Edellisessä blogissani suunnittelin, että jatkossa keskityn bloggaamaan vain omista hommistani eli maalaustyöstäni ja muista työtiloissani tapahtuvista tauluntekoon liittyvistä puuhista.

Blogin uudellen nimeäminen onkin varsinaista semantiikkaa. Suomalaisittain "työhuone ploki" ei oikein kuulosta netissä hyvältä kun lukijoita (jostain minulle tuntemattomasta syystä) näkyy olevan kymmenistä eri maista ja harva tuolla suomenkielisellä ilmaisulla mitään netissä hakee niin tuli tuo englanninkieli mieleen. Ateljee sanasta en oikein tykkää itse. Englanninkielellä taiteilijan/luovan alan työhuone on "studio" vaikka se meillä kuulostaa enemmän musiikkiin liittyvältä. Ulkomaan kielellä otsikko nyt joka tapauksessa tuli mutta teksti on ihan tätä kökkösuomea!

Heti alkuun täytyy sanoa, että - ainakin itselläni pääasiassa maisemamaalarina - on yksi asia joka on paljon tärkeämpi kuin täällä "studiossa" tapahtuva työ. Se on tärkeämpi kuin koulut, maalaustaidot tai täydellinen cv. Itseasiassa ilman sitä ei meikäläisen kohdalla edes syntyisi maalauksia! Tuo tärkein asia on tietysti se, että se maalattava maisema täytyy ensin etsiä, löytää ja omin silmin nähdä ja paikan päällä kokea. Tosin näkyyhän niitä maisemia jo ikkunoista oli sitten työhuone tai muu huone ja oman maalauspaikkani ikkunasta näkyy pohjois-vehkalahtelaista maalaismaisemaa. Nyt huhtikuisessa koreudessaan.

Muuten kotikylällä riittää maisemia joka lähtöön. On erilaisia metsiä kivikkoineen, kallioineen ja mäkiä vähän liikaakin. On peltomaisemia ja niillä vielä vanhoja latojakin. Järviä ja metsälampia on parin kilometrin säteellä toistakymmentä. Jokimaisemia voisi olla enemmän, pikkupuroja kyllä löytyy. Eri vuoden- ja vuorokauden ajat tietysti moninkertaistavat maisema-aiheet. Kun paikat ovat tutut niin valmiiksi tietää miltä suunnalta ja mihin aikaan kannattaa lähteä katseltavaa etsimään. Kuvia tulee räpsittyä oikein urakalla ja maalaamaan pääseekin sitten heti tuoreeltaan senkun laittaa kuvat läppäriin ja monitorilta alkaa katsella suurempana kuvana mitä on saanut saaliiksi.

Inspiraatio voi iskeä ulkona liikkuessa koska tahansa mutta aina ei voi tietää tuleeko aiheesta lopulta taulu vai ei. Tässä jokin aika sitten maaliskuisena lauantai-iltapäivänä hiihtolenkillä kylän ladulla pelto-ojaa ylittäessä kevät-aurinko värjäsi takaapäin pilviharson lävitse vastarannan taivaan mahtavan tummaksi ja taustametsän violettiin utuun. Ojan varren puskakin tuntui sopivan maisemaan ja näyn kruunasi keväthankia katsojaa kohti halkova oja. Ajattelin, että mitkä värit ja asetelma! Pian tein aiheesta pienen luonnoksen (20 x 40 cm).

Kun se ei suoraan sanottuna säväyttänyt ollenkaan, kokeilin vähän isompana (40 x 60 cm).

Vieläkään ei tullut ihan sitä mitä odotin. Kun seinän vieressä lojui kehys, tein siihen maalauspohjan ja kokeilin vielä kehystettyä versiota.

Sitä en innostunut tekemään edes signeerausvalmiiksi kun aihe pääsi jotenkin sammahtamaan. Mutta näitähän voi joskus jatkaa jos sattuu innostumaan. Ja liikaahan ei maalaamista voi koskaan harjoitella.

Joskus löytyy hienoja ja erikoisia näkymiä joista tietää jo etukäteen ettei kannata edes harkita tekevänsä niistä maalausta vaikka kuinka satumaiselta näyttäisi. Niinkuin nyt tämäkin toissa-iltana löytynyt vedessä kasvava kuusikko. On kevättulvan aika parhaillaan.

Blogipäivitys!

Täällähän näyttää ihan siltä, että öljyvärimaalarilta on päässyt bloggaaminen kokonaan unohtumaan!

Sen suurempaa dramatiikkaa ei asiaan liity. Vuosi sitten keväällä tuntui, että maalaamisessa on aikalisän paikka joten siitä hommasta ei sitten ole ollut paljon kerrottavaa. Tosin maatilalla kun asuu ja viljanviljelykin kuuluu harrastuksiin niin maalaustaukoja on aina ollut. Muutama tilaustyö on vuoden aikana tullut tehtyä sekä omia juttuja joten jonkinlainen tuntuma maalaamiseen on kyllä säilynyt.

Työhuone eli atelieeri kun on tuossa pihan toisella puolella niin melkein päivittäin siellä on kuitenkin tullut käytyä ja kevättalvella jo tuntui, että pientä maalaamisnälkää alkaisi olla. Kevätauringon myötä huomasin, että viime syksynä olin tietämättä tehnyt hyvän työn kun kaadoin rakennuksen seinän vierestä ison koivun ja vielä isomman siperian pihta-merkkisen puun. On koillisesta päin valo työtiloissa lisääntynyt ja kesällä sen varmaan oikein huomaa kun ikkunasta näkyy taivasta eikä vain pelkkiä koivunlehtiä.

Kaikenlaista nikkarointia tulee myös harrastettua. Kehystämisessä riittä aina kehittelemistä ja maalauspohjien kasailu vie oman aikansa. Takavuosina en osannut maalata kuin suurella vaivalla mustaksi pohjustamalleni pellavalle ja juuri kun olen tässä melkein tottunut valkoiseenkin pohjaan niin tajusin, että Amerikan maassa Georgiassa Fredrix-niminen firma valmistaa valmiiksi mustaksi pohjustettua maalauskangasta!

Kun asuu tällaisessa hiljaisessa syrjäkylässä niin täällä maailmaan mahtuu vielä ääntä/meteliä vaikka kuinka ja "miesluolastanihan" löytyy sen tuottamiseenkin sopivat välineet.

Jos ei maalaamisesta ole blogiaiheita pitkään aikaan syntynyt niin kuvataidemaailma on kyllä ihan unholaan painunut. Ilmeisesti kun ei ole ollut koko ajan kankaan ääressä sutia ja tuubeja puristamassa ja omaa maalaamistaan mietiskelemässä niin ei sitten muutenkaan  taideasiat ole tulleet mieleen. Vaikka siinähän ei mitään ihmeellistä liene. Sen varran harvoja tuntuu tuo kuvataidemaailma oikeasti kiinnostavan. (tarkennuksena sen verran, että kuvataidemaailmalla tarkoitan ns virallista ja julkisin varoin harjoitettua kuvataidetta ja näin kun sen määrittelee niin itsehän en ole koskaan kuvataidemaailmaan edes kuulunut). Joskus viime syksynä löysin itseni eräästä taidenäyttelystä ja vaikka kuinka olisin jäävi mitään arvostelemaan niin tuli mieleen että näin tekotaiteellista, politisoitunutta ja vain itsensä kanssa keskustelevaa apuraha-nykytaidetta. Alkaa tuntua, että kuvataidemaailmassa nykyään kaikki on kehuttu pilalle ja analysoitu puhki!

Ja kun itselläni on taideasioista aina vain tuo sama virsi niin sen verran pitää vielä blogia jatkossa päivittää, että  keskitynkin bloggaamaan vain omasta maalaustyöstäni ja niistä asioista mitkä siihen jotenkin liittyvät. Eli tästä tulee sitten joku "studio blog" tai jotain...

Gallerian kesä

Kesän kunniaksi on Galleria Luoma avoinna jälleen tänä vuonna.

Täällä kaukana maaseudulla kun asutaan niin hiljaista ja rauhallista on eikä parkkipaikka ole autoja mustanaan koko ajan. Galleria on kuitenkin avoinna arkisin ja sunnuntaina 12-18 ja lauantaina 12-15.

Ja maalaismaisemia voi ihailla 24/7!

Ateljee-gallerian puolelta löytyy muutakin kuin allekirjoittaneen öljyvärimaalauksia. Niinkuin vaikkapa riihen vintiltä raahatut talon vanhat kiesit!

 On tyttäremme Niinan design-putiikki.

Merja-vaimon valmistamia kynttilöitä.

Pöydällinen designlasiakin löytyy.

Sekä kahvio.

Seinillä ja vähän muuallakin on sitten niitä maalauksiani.

Avoinna elokuun 9. päivään asti ja sen jälkeen sopimuksen mukaan. Siis lähes aina!

Tervetuloa.

Ei riitä järki maalauksen arvon ymmärtämiseen!

Olen huomannut, että kaikki tauluja maalailevat ihmiset -olkoot sitten oikeita taiteilijoita tai muita taiteilijoita - suhtautuvat tekemiseensä yleensä yltiöpositiivisesti, noo... ehkä muutama poikkeus voi olla. Ja mikäpä sen mukavampaa kuin nauttia luomisen riemusta tai tuskasta jos vain jotain saa aikaan. Taiteilijan arkinen aherrus tuntuu monesti hyvinkin tyydyttävältä. Vaikka siitä ei usein muuta jää käteen kuin tekemisen ilo ja jo pelkkä ajatus oman työnsä ja teoksen arvosta mietityttää niin se, että saa tehdä- tai ainakin yrittää tehdä-  sitä mitä haluaa laittaa sutin heilumaan.

Vaikeammaksi menee taiteen arvon mietiskely jo kun alkaa ajattelemaan vaikkapa valtion budjettia! Vaikka kuvataide ei siellä tunnetusti kummoisesti ole pärjännytkään niin isoja ovat summat ja lukuisa joukko ihmisiä elättää itsensä kuvataiteen parissa maalaamatta koskaan ensimmäistäkään taulua! Mutta sehän kuuluu osana demokratiaan ja siellähän kaikki on mahdollista joten olkoon.

Ihan kunnolla saa leuan loksahtamaan vasta uutiset taidehuutokaupoista maailmalla. Viikolla myytiin Picasson työ Christiesin huutokaupassa New Yorkissa hintaan 160 miljoonaa euroa. Kaikkien aikojen kallein lyönti oli se. Miljoonia ja vielä satakuusikymmentä! Taulusta! Ostajan jonka henkilöllisyyttä kukaan ei tietenkään tiedä täytyy olla paitsi keskivertoa innokkaampi taiteenharrastaja niin myös joko sairaalloisen rikas tai rikollisen rikas.

Oman näkemyksensä asiaan toi tunnettu taloustieteilijä Nouriel Roubini. Tämä amerikkalainen taloustieteen professori on sitä mieltä, että kyseessä on ihan selvä rahanpesu. Jos tuo pitää paikkansa ja tällainen toiminta on vuosikymmeniä jatkunut niin ei ole ihan pikkujuttu (taidemyynnin arvo maailmassa v -2014 n.51 miljardia, uusi ennätys!) eikä taiteen arvostustakaan juuri nosta. Huipputaiteen hinta muodostuisi siis sen mukaan kuinka paljon jollain ihmisellä sattuu olemaan jemmassa pestävää rahaa. Ja kun maalauksen aikanaan myy kohonneella hinnalla eteenpäin niin raha onkin niin puhtoista taas.

Toivottavasti tuollaiset uutiset koskevat vain maailmalla taidekaupassa liikkuvia "kiertopalkintoja".
Täällä ruohonjuuritasolla ei voi tietenkään muuta kuin ihmetellä.

eh-heh-heh

Niin tai näin... se ainakin oli huvittavaa kun monta vuosikymmentä muiden suomalaisten asioista ihan tietämätöntä leikkineet stadin taide- ja kulttuuri-ihmiset (ainakin muutama heistä) ihan yhdessä yössä huomasivatkin eläneensä kuplassa. He kun ovat ajatelleet olevansa tämän maan ainoa älymystö ja oikeassa joka asiassa niin sitten pidetään vaalit ja tyhmä kansa äänestä väärin! Käviköhän jo mielessä, että jos ei heidän auvoinen kulttuurielo pääkaupungissa enää jatkukaan loputtomiin kun kulttuurirahoistakin pääsevät kaikenmaailman taidetta ymmärtämättömät maalaiset päättämään. Tosin täytyy sanoa- vaikka en paljon politiikkaa seuraakaan- niin ei siellä suunnalla kukaan ilmeisesti ole taide- ja kulttuuriasioista edes kiinnostunut.

Taide ei maailmasta varmasti mihinkään häviä mutta merkitseeköhän se kohta kenellekään enää mitään. Kaikki elävät kuplassaan ja kun yli varojensa eläneelle pöhöttyneelle yhteiskunnalle suoritetaan välttämättömiä leikkauksia niin taidehan se ensimmäisenä kärsii kun se ei ole niin "välttämätöntä". Taidemaailmassakin joudutaan siis juoksua parantamaan, kilpailemaan enemmän ja tiedä vaikka joutuisi tulosvastuuseenkin! Niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Ja vielä kaupallistumaan. Se vasta ihmeelliseltä voi kuulostaa mutta nyt jo kauan ylivoimaisesti kaikkein kaupallisin kuvataiteen laji on ollut nykytaide eli modern art. Sitähän esiintyy vain maapallon vauraimmissa osissa eikä ollenkaan köyhillä alueilla ja kehitysmaissa! Mitä enemmän on löysää rahaa ja pröystäileviä ostajia niin sitä paremmin nykytaide kukoistaa. Berliini-Pariisi-Lontoo-New York akselilla siis.

Näköistaidetta

Englantilainen taideasiantuntija matkaili teeveen kuvataideohjelmassasarjassa Italiassa ja päätyi bolognalaiseen taidemuseoon. Ohjelma tuli viime viikolla joku ilta. Museon maalaukset olivat tietysti ainutlaatuisia mestariteoksia ja sarjan juontaja esitteli erästäkin taiteilijaa kuinka hän ei aikanaan tyytynyt vain kopioimaan olemassaolevaa. Kuvaaja vähän ujosteli näyttää maalausta mutta näkyihän siitä "tänne asti", että siinä oli kaikenlaisia kauheuksia, puukotetusta pienokaisesta alkaen. Ei osaa kuvitella, mitä aikalaiset muutama sata vuotta sitten ovat taulusta ajatelleet. Tämän päivän taideasiantuntija sen odotetusti ylisti. Tiedä sitten onko hänellä itsellään koskaan ollut maalaussivellin kourassa ja kokemusta taulunteosta yleensäkään vai lukiko hän sitä tavanomaista liturgiaa mitä on taidekirjoista lukenut ja taidemaailmassa oppinut. Sen voi sanoa, että hiljaisen museon seinällä maalaus on varmaankin juuri oikeassa paikassa!

Usein näkee kuinka taiteilija patsastelee lehdessä tai muussa mediassa maalaustensa äärellä ja kerskuu kuinka hän ei halua kopioida esim. maisemaa valokuvamaisen pikkutarkasti vaan hän haluaa tuoda esille oman näkemyksensä aiheesta. Tämähän on ihan hieno asia, se vaan, että osaisikohan hän sitten tehdä sen valokuvantarkan version? Jos ei osaa niin minusta on ihan selvää narraamista kun sanoo, että ei halua tehdä jotain mitä ei kuitenkaa todellisuudessa osaa tehdä!

Hyvähän se vain on, että kaikenlaisista aiheista ja kaikenlaisilla tyyleillä maalataan. Itsekin välillä maalailen ei-esittäviä juttuja jos saan hyvän idean. Tykkään myös kovastikin monenlaisesta abstraktista taiteesta. Sitä en ymmärrä miksi esittävää - näköistaidetta - yritetään monesti mollata jotenkin vähempiarvoisena taiteellisessa mielessä. Nimitellään valokuvamaiseksi vaikka eihän maalauksella ja valokuvalla ole kertakaikkiaan mitään yhteistä! Fotorealistisia maalauksia tekevät taiteilijat ovat kadehdittavan taitavia. No ookkei...on tietysti enemmän ja toisaalta vähemmän koskettavia maalauksen aiheita mutta tuskinpa voi itseään pitää muita etevämpänä vain sillä perusteella kun muut tuntuvat huonommilta!

Jos ajatellaan vaikkapa maisemamaalausta niin luonnollisennäköisen maalaaminen ei minusta ole ihan mikä tahansa "helppo nakki" jonka voi ohittaa olankohautuksella. Se vaatii paljon aiheeseen tutustumista, työtä ja varsinkin maalaamista. Ja se opettaa paljon sellaista mitä tuskin muuten voisi edes oppia.

Ensinnäkin. Värien sekoittaminen. Luonnosta löytyvät hienoimmat ja hienostuneimmat värisävyt. Maalaminenhan ei ole temppu eikä mikään värien sekoittaminen on! Siis että löytää ne luonnossa esiintyvät värisävyt.Tehtaassa valmistetun tuubin sisältämä tavara on vain raaka-ainetta, väri syntyy vasta kun sävyjä sekoitetaan. Oikea sävy löytyy vain kokeilemalla ja siinä se onkin sen homman suola.

Toiseksi. Muotoa, ääriviivaa ja viivaa yleensäkään ei voi opetella muuten kuin maalaa sen mitä näkee ja yrittää saada samanlaisen aikaan. Monen mielestä varmaan tylsää mutta niin palkitsevaa!

Kolmanneksi. Maisemamaalauksessa oppii maalaamaan perspektiiviä. Voi harjoitella miten maalata lähellä tai kaukana oleva. Tai miten maalata vaikkapa kivi niin, että se näyttää kovalta!

Neljänneksi. Kun tutkii vaikkapa vanhojen mestareiden maisemamaalauksia oikein läheltä niin huomaa, että maalausjälki on kuin kaaosmainen siveltimenvetojen kokoelma josta ei saa mitään tolkkua. Mutta ihminen on siinä mielessä "opetettu eläin", että kun asiat maalaa tietyllä ja oikeaksi tunnetulla tavalla niin immeinenhän ihmeissän katsoo kokonaisuutta, että onpa taitavasti tehty ja niin luonnollisennäköinen!

Esittävä näköistaide siis tavallisesta "olemassaolevasta" maalattu ei minusta ole ollenkaan niin turhanpäiväistä kuin usein nykyään sanotaan. Sitäkin pitää vain opetella ymmärtämään. Sitäpaitsi. Välillä täytyy esittävääkin maalata ns omasta päästä. Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa niinkin jokapäiväinen ja taidepiireissä kevyeksi luokiteltu aihe kuin auringonlasku! Sitähän ei voi katsella ja samalla maalata!  Ei ainakaan ole silmille terveellistä. Täytyy siis tyytyä tekemään vain näkemys tai vaikutelma omien kokemuksien mukaan. Tässä omia harjoitemiani. Työn alla vielä mutta oranssilla siinä minusta täytyy pelailla!

Kymmenen syytä miksi suhtautua taidearvosteluun suurella varauksella.

Mistä näitä blogiotsikoita oikein tulee? Jos ja kun tuostakin alkaa juttua vääntämään niin jonkunlainen huumorikirjoittamisen tyylilaji pitäisi hallita, ettei saa tiukkapipoisen leimaa!

 Meissä jokaisessahan asuu pieni kriitikko ja maalaustaide on aina ollut varsinaista kriitikoiden temmellyskenttää vaikka tarvetta varsinaiseen arvosteluun olisi aina ollut enemmän  ihan muilla elämänaloilla. Itse olen arvostelun arvostelijana varmaan jäävi mutta kun tässä neljännesvuosisata on tullut näyttelyjä pidettyä niin on siinä kaikenlaista nähnyt ja kuullut. Jopa lehdistä saanut lukea tekemisistään ja voin sanoa, että se jos mikä on tuntunut omituiselta! Mutta mielipiteet tässä saa olla itsekullakin ja uskallan väittää, että tauluntekijällä on tässä asiassa sellaista kokemusperäistä tuntemusta ja tietoa mitä ei joka iikalla edes voisikaan olla! Joten sitä listaa...

1. Taiteilija/maalari ei koskaan tule valmiiksi. Mitä enemmän maalaa sitä enemmän löytää opittavaa. Tyyli, tekotapa ja aiheet vaihtuvat. Pitkäkään elinikä ei merkitse, että oppisi hallitsemaan vaikkapa öljyvärimaalauksen jotenkin täydellisesti. Ja keskeneräistähän ei kannata arvostella kun lopputuloksesta ei ole varmaa tietoa. Jälkipolvet sitten arvioivat miten pitkälle kukin on päässyt mutta se on taas ihan eri asia.

2. Mitä yksittäiseen maalaukseen tulee niin voi olettaa, että taiteilija sen maalaa parhaaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Ja kun se on maalattu niin ei se siitä enää miksikään muutu. Tehty mikä tehty. Jälkiviisaus- että on väärin maalattu - on niin helppoa, ettei sille kannata paljon arvoa antaa.

3. Taiteilijoita/tekijöitä on nykyään ikävä kyllä moninkertaisesti enemmän kuin oikeastaan tarvittaisiin. Taiteilijaksi halutaan, taiteilijoita koulutetaan ja yhä useammalla on aikaa, varaa ja halua harrastaa ja kehittää itseään. Maalaaminen siis antaa elämään erityistä sisältöä ja merkitystä olkoon se sitten työ tai harrastus. Kaksi kertaa kannattaa ulkopuolisen miettiä ennenkuin rupeaa toisen tekemisiä sorkkimaan.

4. Sääntöjä, määräyksiä, ohjeita ja niiden asettajia tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi. Ainoa asia mitä niillä taidemaailmassa on saatu aikaan on luovuuden lakastuminen.

5. On totaalisen kuollut ajatus se jos maalatessa pitäisi miettiä mistäköhan ne arvostelijat tykkäisivät!

6. Joskus tuntuu, että ns taideihmisille taide on pyhä asia ja he ovat taiteen viralliset edustajat jotka valvovat, etteivät tavikset pääse pilaamaan asioita. Muita voi sitten arvostella "taiteennimissä taiteennimissä". No. Jos joku ihminen arvostaa enemmän jotain taidepaskaa ( ilmaus on omiin taideopintoihinsa kyllästyneen poppari Samu Haberin!) kuin toista ihmistä niin...niin kyllähän se jo paljon kertookin ihmisestä.

7. Arvostelu voi tietenkin olla myös kehumista. On vaan jo etukäteen niin ilmeistä kenet kehutaan. Kaverit, aatetoverit, taiteen sisäpiiriläiset jne. Yleensä arvostelijoina toimivat nykytaideihmiset, jotka jos eivät suorastaan halveksi vaikkapa maisemamaalausta niin eipä paljon muutakaan. Kuitenkin he katsovat voivansa arvostella kaikkea maalattua siis myös esim.maisemamaalauksia. Siinä kaikenlainen uskottavuus loistaa poissaolollaan!

8. Kehuminen myös saattaa vääristää asioita puhumattakaan kateudesta mitä se synnyttää. Kehuminen saa kriitikoiden ylistämät "trendipellet" elvistelemään julkisuudessa. Media lähtee mukaan riekkujaisiin. Kohta taiteen ostajatkin haistavat tilanteen ja näyttelyt myydään loppuun jo avajaisissa. Palkintoja ja apurahoja ropisee. Kohta onkin kansakunnan taiteilijatoivon pesäpaikka Pariisissa, Nykissä tai muualla...

9. Kaupallisessa mielessä taidetta myös arvostetaan ja arvotetaan. On tulevia mestareita ja varmoja sijoituskohteita. Mutta kun sitä ei kukaan voi etukäteen varmasti tietää! Helppo sanoa, että sadan vuoden kuluttua on arvokas! Jos ennustajaeukon tai -ukon lahjoja luulee omaavansa niin miksi tyytyä ennustelemaan hyvin epävarmalla taiteen alalla. Osake- ja valuuttakaupassa ennustuksen osuvuus on tiedossa jo heti kohta!

10. Sananlaskussa sanotaan, että ei saisi lyödä lyötyä. Mutta kun kriitikko hoksaa miten joku on - tai sen taulut ovat - surkean huonoja niin sekös alkaa kismittää ja täytyy reppana haukkua ja ihan julkisesti. Ei varmaan ole herkkua kriitikoillakaan sillä eihän siitä työstä paljon päänsilitystä saa. Taidekriitikoilla lienee aina ollut vähän imago-ongelmia mutta syypää siihen löytyy peilistä eikä syy ole huonoja maalauksia tekevien taiteilijoiden!

11. Huono jääköön vaille huomiota, keskinkertaista ei kannata kehua ja hyvä taide jää elämään ja säilyy ilman kehujakin. Haukkumisista huolimatta.

...olisihan näitä...onneksi tuli vain kymmenen luvattua...alkaa jo tympiä koko aihe!

Musiikkia välillä...

Tällainen öljyvärimaalaus-aiheinen "lokikirja" lienee suht' kuivakkaa luettavaa...varsinkin jos ei vaikka itse maalaa tai taidemaailma ei muutenkaan ihan likeltä liippaa  niin voi tuntua yhtä tylsältä kuin jos  itse alkaisin katselemaan miten maali kuivuu vastamaalatussa taulussa!

Muistelen, että Youtube videoita ei tähän blogiin ole aina saanut liitettyä mutta nyt näkyy onnistuvan.

Laitankin siis vaihtelun vuoksi mielimusiikkiani. Ihan en usko, että ikä vielä olisi tehnyt tehtävänsä mutta melkeinpä tuo musiikinkuuntelu klassiseen painottuu ja maalatessa pelkästään siihen. Tässä musiikinlajissa on se puoli, että vähänkin harvemmin kuultua ei tunnista jos ei nyt ihan totaalinen friikki ole. Monta kertaa kuulee jossain melodianpätkän joka jää mieleen...näin kävi tässä yhtenä sunnuntai-iltana kun huoltoasemalta lähdin niin autoradiosta kuului hetki kaunista melodiaa ja tämä kaunis hiljainen sävel jäi päähän soimaan. Kuulutustakaan ei kuulunut mutta ajattelin, että laulaja olisi voinut olla vaikkapa Elina Garanca joka lauloi ihan outoa Ave Mariaa. Tämä latvialainen mezzosopraanohan lienee tai ehkä jo onkin tämänhetken tunnetuin sopraano, jonka siis kaikki vähänkin klassista kuuntelevat kyllä tunnistavat!

Nykyään kun on tämä netti niin mikään ei jää enää piiloon. Tässä tapauksessa niinkuin jo usein aiemminkin tuntematon musiikkikappale sitten myöhemmin löytyi kun hain kyseisen radioaseman ja oikean ajankohdan niin sieltä löytyi soittolista, josta oli sitten helppo todeta mikä laulu oli kyseessä. Sen jälkeen olen tämän muutamankin kerran kyllästymättä kuunnellut!

Luonnonvaloa

Vanhojen mestareiden maisemamaalauksissa kiinnittää aina huomiota valo ja sen eri sävyjen käyttö. Valon ja varjon vastakkainasettelua viljellään runsaasti ja varsinkin ilta-auringon oranssinkeltaista hehkua on usein lisätty vaikkapa vain pieneen osaan maalausta. Puunlatvoihin, rakennuksen seinään, rantakiviin tai kauempana näkyvään taustamaisemaan jne. Amerikassa syntyi 1800-luvun lopulla oikein maalaustyylejä kuten luminismi ja tonalismi valon kuvaamiseen ja kyllähän Suomen kultakauden maisemamaalaritkin valoa kaikkine sävyineen osasivat kuvata.

Omien kokemuksieni perusteella on mieleeni painunut, että erikoisia valaistusolosuhteita on maaliskuun 20. päivän tienoilla klo 18.00! Siis auringonlaskun aikaan. Ja huhtikuun alkuun asti niitä riittää. Samoin syyspuolella syys/lokakuun vaihteessa. Tosin silloin on usein vielä sen verran vihreää luonnossa, että se latistaa värejä. Lumeton kevätpuoli on parempi.

Eilen illalla lähdin "ulkoilemaan" kun näytti viiden maissa, että taivaanranta voisi avautua. Auringonlaskun lisäksi tarvitaan siis myös pilviä värin tuottamiseen. Kiirettä täytyy myös pitää sillä ilmiö kestää vain minuutteja eli siinä ei ehdi nähdä kuin yhden paikan näkymät. Lisäksi paikka pitäisi olla muuta ympäristöa korkeammalla. Sitten vaan herkeämättä tuijottaa ja painaa mieleensä mitä näkee. Kuviakin voi ottaa. Tässä siis eilisen illan näkymiä, varsinaiset taulunaihe-kuvat jääkööt tänne laittamatta...

Että jos tämännäköinen on auringonlasku...

...niin tältä näyttää punerrus petäjien kyljissä.

Viiden minuutin sisällä auringonvalo sammui ja pilvistyi.  Kelopuustakin tuli taas melkein musta.