Näyttely valmistuu....

Ateljeen siistimpi pääty on täyttynyt valmiista maalauksista. Syytä onkin sillä avajaiset Galleria Galileissa 

( Linnankatu 33 , Turku ) ovat 8.3. !

Siveltimen hoito

Tarinan mukaan joku oli mennyt möläyttämään tunnetulle norjalaiselle taidemaalari Munchille, että kannattaako niitä tauluja enää maalailla kun kamerakin on keksitty! Edvard oli vastannut, että eihän kameralla voi kuvata muuta kuin sen minkä muutenkin näkee mutta maalaussiveltimen avulla voi päästä vaikka taivaaseen tai vaikkapa helvettiin jos niin haluaa.
Kameroista en tiedä mutta kyllä suti eli pensseli eli sivellin on itsellenikin tärkein työkalu vaikka olenkin lähinnä kaunotaiteilija ja taivaanrannanmaalari eivätkä nuo pimeyden ytimet ym sen sortin paikat kiinnosta. Sitä olen ihmetellyt kun taiteilijain ateljeissa perinteisesti on ( rekvisiittana ? ) purnukoissa pystyssä tohottavia pensseleitä kasapäin! Itselläni on vain se kourallinen joka päivittäin kulkee mukanani maalaamaan ja pesuun ja vaikka ne eivät niin kauhean kalliita olekaan niin siveltimistä kannattaa pitää huolta. On siitä harvinainen esine, että paljon käytettynä senkun vain paranee. Esim. jos haluaa tehdä niin siistiä jälkeä ettei siveltimen jälkeä näy niin siihen tarvitaan leveä lattasivellin jonka harjakset ovat päästä käytössä hioutuneet pehmeiksi ja joustaviksi. "Pakasta otettu" suti jättää aina omat jälkensä.

                                               
Kuvassa oleva Dalon-sivellin on ollut kovassa käytössä yli viisitoista vuotta mutta on parempi kuin uusi, mitä nyt varren maalipinta on karissut. Käytän lähes pelkästään siveltimiä joissa on synteettinen kuitu sillä ne ovat kestävämpiä. Tässä tulee joitain omia kokemuksiani miten siveltimet saa kestämään ja tämä koskee tietysti vain omaa maalaustyyliäni.

1. Maalatessa siveltimen ja kankaan välissä tulee aina olla värikerros eli maalia. Oljyvärimaalaushan on juuri sitä, että siveltimellä muovaillaan värikerroksen avulla muodot ja niiden värisävyt. Tämän ohjeen löysin joskus 80-luvun lopulla kun idyllisessä Haminan kaupunginkirjastossa osui käteeni tunnetun amer. muotokuva- ja asetelmamaalari David A. Leffelin teos 'Oil Painting Secrets from A Master'. Kankaan hinkkaaminen pensselillä on kankaan hinkkaamista pensselillä ja jos sen tekee vielä vastakarvaan niin se syö sutia. Palettiveistä kannattaa kokeilla!
2.Siveltimiä ei saa pestä tärpätillä sillä se haurastuttaa harjakset ja tärpätissä huljuttelu nimenomaan vie pigmenttejä sutiin juuriaan myöten. Vaikka olisi kuinka hajutonta niin tärpätti on liuotin ja imeytyy ihoon ja kuivaessaan kaasuuntuu hengitysilmaan ja minne ne tärpättipesuliuokset joutuvat? Kun ei vain lavuaarista viemäriin? Itse pesen siveltimet mäntysaippualiuoksella. Se on tehokasta, edullista ja turvallistakin.
3.Ennen maalaamista kastelen siveltimet laihassa mäntynesteliuoksessa ja kuivaan riittävästi, että maalaaminen onnistuu mutta kun siveltimen ydin on kostea niin se hylkii öljyväriä eikä siveltimeen sisään koskaan edes pääse maalia.
4.Varmin konsti on kun maalaamisen jälkeen muistaa aina pestä työkalunsa - myös ne lattialle pudonneet ja tavaroiden sekaan hävinneet! Kun pestyt pensselit kastaa mäntynesteliuoksessa niin niitä voi muodon säilyttämiseksi muotoilla muotoonsa ja jättää näin "tärkättynä" kuivumaan.

Näillä konsteilla olen mielestäni saanut siveltimien käyttöikää pidennettyä huomattavasti. Maalausjälkeään ei onneksi tarvitse itse ruveta kommentoimaan...  :)

Maalauskankaista

Täytyy tunnustaa, että itselläni on paha tapa tilaisuuden tullen kurkistaa näytteillä tai esillä olevien öljyvärimaalausten taakse! Olen kiinnostunut materiaaleista joille työ on tehty ja joskus on ollut pettymys huomata, että nimekäskin taiteilija voi tehdä hintavan työn kerrassaan kelvottomalle kankaalle.
Jos vain harrastelee ja tekee omaksi iloksi ilman myyntitarkoitusta niin on aivan sama vaikka piirtelee lumeen - nythän siihen on taas hyvät mahdollisuudet - mutta jos valmistaa taidetta myyntiin niin maalauskankaan on ehdottomasti kestettävä paljon muutakin kuin tiukkoja katseita.

Taidetarvikeliikkeet pitävät yleensä valikoimissaan halpoja puuvillakankaita koska ne menevät kaupaksi mutta puuvilla ei ole kestävä materiaali. Pellavaa sen olla pitää. Pellavan erottaa siitä, että se on takaa suurinpiirtein hiekan väristä ja loimi ja kude erottuvat selvästi.

Tässä kuvassa on hienompi ja karkeampi pellava. Lisäksi puuvillan ja pellavan erottaa siitä, että puuvilla repeää niin että rapsahtaa mutta pellavaa ei lujanäppisinkään saa repäistyä.  

Jos maalaa myyntitarkoituksessa niin kannattaa ryhtyä elinkeinonharjoittajaksi ja hankkia ly-tunnus.Silloin voi tukkuliikkeestä (esim. Raamarit tai Tempera ) hankkia laadukkaampia kankaita tukkuhintaan. Tukkumyyjältä saa myös kaikista tarvikkeista tuoteselosteet ja käyttöohjeet sekä esim. maalausaineiden turvallisuusohjeet. Niitä on muuten vaikea löytää mistään. Taidemaailmassa taiteilijoiden ryhtyminen yrittäjäksi on ollut huonossa huudossa mutta järjen käyttöhän on aina sallittu ja kun voiton ja rikastumisen mahdollisuus on sitäpaitsi lähes olematon niin ei pitäisi ketään vaivata.

Maalauspellava kuuluu pohjustaa ja omasta mielestäni niin sileäksi, ettei kankaan rakenne näy valmiissa työssä. Muuten maalaus näyttää teolliselta tuotteelta. 3 - 4 kerrosta gessoa takaa sileyden, pienempiin töihin voi käyttää muotokuvapellavaa niin pääsee vähemmällä pohjustuksella.

Kun itse tekee niin tietää mitä tekee ja tämä koskee siis myös maalauspohjan valmistamista. Tähän vielä lyhyesti pellavan pingotuksesta kiilapuille: ensin tarvitaan mäntypuista oksatonta kiilalistaa jonka liitokset ovat  niin jämptit, etteivät ne liiku pingotustyössä ja kasaaminen onnistuu vain puunuijalla. Kaiken a ja o on, että kulmat ovat suorassa. Muuten kangas menee kurttuun ja kehystämisessäkin tulee ylitsepääsemätön ongelma.

Otetaan siis ristimitta.

Kankaan nitominen aloitetaan pidempien sivujen keskeltä.

Seuraavaksi niitataan lyhyet sivut keskeltä.

Tämän jälkeen pidempiä sivuja nidotaan vuorotellen kulmiin päin.

Kun pidempien ja lyhempien sivujen niittaamaton osa on samanpituinen, voidaan ne nitoa vastakkaisilta puolilta missä järjestyksessä hyvänsä. Lopuksi kiilat koloihinsa mutta niillä ei kangasta enää kiristetä vaan kankaan tulee olla tasaisen tiukka jo nitomisen jälkeen.

Itse olen lähes parikymmentä vuotta maalannut useimmat työni mustalla gessolla pohjustetulle kankaalle ja nykyään onnistuu monta kertaa jo 'alla prima' eli kerralla valmiiksi. Tai sitten pohjamaalaan kankaan tärpättilaseerauksella sopivan sävyiseksi tulevan työn sävyjä silmälläpitäen. Tai jos tietää, että tulee päällemaalausta tai työ muuten edistyy hitaasti niin on hyvä olla pohjalla laihempi maalikerros.

Pohjustuskerroksissa käytän valkoista gessoa ja vain viimeinen silaus mustalla koska se on paljon kalliimpaa. Moneen kertaan pohjustettuna ja välillä hiottuna maalauskankaasta saa todella sileän mutta myös liukkaan ja sen vuoksi se on syytä ennen maalausta vielä hioa hienolla hiomapaperilla niin johan väri tarttuu ja pysyy.

                                  

Something from my favorite painters...

Loppuvuoden juhlapyhät alkavat kohta olla vietettynä ja arki koittaa. Ateljeen nurkat ja seinät ovat onneksi täynnä enemmän ja vähemmän keskeneräisiä syyskaudella aloitettuja maalauksia ja niitä voi innolla ruveta viimeistelemään. Tässähän kohta on päivänvaloakin taas enemmän tarjolla kun kevättä kohti mennään.

Soon the holiday season is over and normal weekdays are ahead. Happily the walls and corners of my atelier are full of unfinished paintings started during the autumn so I can eagerly begin to finish them. It's a good thing that there is soon more and more daylight here in Finland as we are heading towards the springtime.

                                                                       

Vaikka syksy ja alkutalvi on ollutkin  sateinen ja pimeä niin  useampi erinomainen ja tunnelmallinen auringonnousu on näille viikoille osunut. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että ateljeeni ympärillä riittää vaihtelevia ja monipuolisia maisemia loputtomiin senkun ovesta ulos astelee. Tässä aamutunnelma ja joulun 'välipäivien' lumet  Lehmäkujan pellon reunalta.

Tällaisena sydäntalvena voi maisema olla välillä täynnä lämmintä valoa.

Taide on vakava asia...vähän turhankin vakava...

Mistä lie johtuu mutta semmoinen kuva on päässyt syntymään, että kuvataidemaailmassa ei juuri huumorinkukka pääse kukkimaan. Tai niinhän se asia on, että kun taideinstituutioita ja elitististä nykytaidemaailmaa ja taidebyrokratiaa ylläpidetään yhteisin varovaroin niin ei siinä kannata suuremmin ruveta riekkumaan ja ilakoimaan, taidemaailman imago kun suuren yleisön mielestä ei taida olla ihan huipussaan muutenkaan.
Ja onhan se niin tyypillistä ja jotenkin luontevaa olla Suomessa taiteilijana negatiivinen ja yhteiskuntakriittinen, aina naama kurtussa, niinkuin nyt ihmisten ja maailman murheet ei olisi jo muutenkin kaikkien tiedossa!

Taide-elämässäkään ei tällä hetkellä niin kovin hyvin mene, onkohan koskaan mennytkään ja tarvitseeko edes mennä jos taidetta kuitenkin syntyy. Silloin kuitenkin menee todella huonosti jos alkavat olla vitsit vähissä joten tuli ajatus laittaa tähän mieleen jääneitä taide/taiteilija-aiheisia puujalkavitsejä. Yhtään supisuomalaista taidevitsiä ei tule mieleen. Jos joku tietää niin olisi mukava kuulla.

Siispä:                                                           :)   :)   :)

Muuan herrasmies oli tilannut taidemaalari Picassolta muotokuvan vaimostaan. Valmis työ ei kuitenkaan tilaajaa miellyttänyt koska se ei hänen mielestään ollut ollenkaan vaimon näköinen. Kun herra valitti asiasta Picassolle, kysyi taiteilija, miltä herran vaimo tämän mielestä sitten näyttää. Silloin herramme kaivoi povitaskustaan valokuvan vaimostaan ja ojensi sen taiteilijalle ja sanoi "Tältä vaimoni näyttää"
Picasso tutki valokuvaa hetken, ojensi sen takaisin ja totesi: "Onpas hän pieni"

                                                                    :)   :)   :)

Pikkupojat olivat taidemuseossa eksyneet modernin taiteen osastolle, jolloin toinen heistä pelästyi ja sanoi:
"Mennään äkkiä pois täältä. Jos joku näkee niin luulee, että me ollan nää tehty".

                                                                      :)   :)   :)

Taiteilija kyseli gallerianpitäjältä, olivatko kävijät kiinnostuneet hänen maalauksistaan. Galleristi vastasi, että hänellä on sekä hyviä että ilmeisesti huonoja uutisia." Hyvä uutinen on se kun eräs herra tiedusteli nousisiko maalausten arvo taiteilijan poismenon jälkeen ja kun vastasin, että aivan varmasti niin hän osti viisitoista maalausta"
"Sepä hienoa" innostui taiteilija ja kysyi "Entäs ne huonot uutiset?".  "No... se tyyppi oli lääkärisi" vastasi galleristi...

                                                                     :)   :)   :)

Taiteilija oli jonkun aikaa maalannut naisen alastonkuvaa ja yhtenä päivänä kun malli oli valmistautumassa taas poseeraamaan tuli flunssainen taiteilija paikalle ja valitteli, ettei nyt jaksakaan maalata vaan menee juomaan jotain lämmintä. Avulias malli sanoi voivansa valmistaa juoman ja voisi itsekin nauttia kupillisen.
Kun he istuivat juomien ääressä rupattelemassa, alkoi ovelta kuulua saapuvan ihmisen ääntä. Taiteilija tunsi tulijan jo äänien perusteella ja sanoi hätääntyneenä mallitytölleen "Se on vaimoni, riisu äkkiä vaatteesi"

                                                                    :)   :)   :)

"Teen aina sitä mitä en osaa tehdä siksi, että mahdollisesti oppisin tekemään sen!"
                                                                                               Pablo Picasso

                                                                   :)   :)   :)

Paras tapa saada selville onko moderni maalaus valmis on koskettaa sitä. Jos maali on kuiva niin työ on valmis!

                                                                  :)   :)   :)

Opettaja oli antanut tehtäväksi piirtää lehmän syömässä pellolla ruohoa mutta pikku-Kalle palautti tyhjän valkoisen arkin. "Eihän tässä näy mitään ruohoa" ihmetteli opettaja. "No kun se lehmä on syönyt kaiken ruohon" vastasi pikki-Kalle. "Missä se lehmä sitten on?" kysyi opettaja. " Sitä ei huvittanut olla pellolla kun siellä ei ollut mitään ruokaa niin se meni jo navetalle" ilmoitti Kalle!

                                                                   :)   :)   :)

Taiteilija esitteli galleriassa kiinnostuneen tuntuiselle rouvalle moderneja maalauksiaan. Työt olivat niin voimakkaan värisiä ja roiskimalla tehtyjä, että taiteenystävä kysymään taiteilijalta mistä hän saa aiheet töihinsä.
" Saan aiheet maalauksiini siitä, mitä tunnen sisälläni" oli vastaus johon rouva että "Oletteko kokeilleet Alka-Seltzeriä?"

                                                                 :)   :)   :)

"Kriitikko, maailman hyödyttömin ammatti!"

Tätä mieltä oli tunnettu italialainen säveltäjä Giacomo Puccini. Tuntuu ihmeelliseltä miten kummassa oopperoistaan (mm La boheme, Tosca, Madama Butterfly, Turandot jne...) kuuluisa mestari olisi joutunut kriitikoiden hampaisiin niinkuin tuosta voisi päätellä!? Klassinen musiikki on aina kiehtonut - kuuntelen sitä mielestäni oikein sujuvasti - ja joskus olen eksynyt A.S. Korpisen 'pro musica classica'-sivustoille, missä on lisää säveltäjien kommentteja arvostelijoistaan. Esim. näin:

    "Kriitikoiden moraaliton ammattikunta on lakkautettava"
                                                     Richard Wagner

    "Minulla on aina ollut huonoa onnea niin sanottujen kriitikoiden kanssa. Kun oli myötätuntoa, ei ollut
     ymmärrystä. Ja niin sanotusta ymmärryksestä ilman myötätuntoa en välitä tippaakaan"
                                                                                            Edvard Grieg

Vaikea on käsittää miten säveltaiteen mestarin päässä syntynyt melodia tai sävel ja sovitus on voinut jonkun mielestä olla huono tai väärä? Klassikoiden arvostelijat joutuisivat tänä päivänä outoon valoon jos olisivat näkemässä. Ilmankos Jean Sibelius onkin tokaissut: "Kriitikoille ei ole koskaan pystytetty patsasta"

Taidemaalarit ovat tunnetusti tylsiä ja tavallisia tyyppejä säveltäjiin verrattuna ja myös muihin taiteenaloihin verrattuna huonommassa asemassa kriitikoihin nähden sen vuoksi, koska säveltäjät, laulajat ja muusikot voivat konserteillaan ja  äänilevyillään hurmata jopa miljoonia ihmisiä. Kirjailijoiden teoksia myydään valtavasti ja kirjastoissa ne ovat  kaikkien saatavilla. Näyttelijät ja muut esiintyjät saavat televisiossa, elokuvissa jne valtavasti huomiota ja ihailua osakseen. Ja kummasti siinä kriitikon viikate tylsistyy kun on suurista tai pienistä kansansuosikeista kyse! Maalaustaiteen puolellakin sentään vanhat mestarit saavat jakamattoman suosion ja arvostelijoiden hymistelyt.
Samaa ei voi sanoa tämän ajan pennsselinheiluttajista. Näyttelyissä käy loppujen lopuksi hyvin vähän ihmisiä, vähimmillään vain sata tai pari sataa ihmistä, eikä taulujaan millään ilveellä voi saada suurten massojen nähtäväksi. Tämähän ei kuitenkaan estä kriitikoita käyttämästä mediaa hyväkseen oman sädekehänsä kirkastamiseen. Homma menee niin, että veronmaksajien rahoilla koulutetut ja näyttelyitä pitävät apurahataiteilijat - nämä tämän ajan isot vauvat joita paijataan eikä heiltä juuri mitään vaadita - ylenpalttisesti kehutaan. Kansahan ei mitään tiedä eikä asia juuri ketään tunnu edes kiinnostavan. Aivan se ja sama!
Mutta kun joku omalla kustannuksellaan tekee taidetta ja omalla vastuullaan pitää näyttelyä ja yrittää vielä maksettuja galleriavuokria ja näyttelymaksuja saada taulumyynnillä takaisin niin siihenkin saumaan katsoo kriitikko voivansa iskeä lusikkansa soppaan ja haukkua koko homman!  Sanomalehdessä oikein ja tuhansille lukijoille "oikeaa" tietoa! Todella yksipuolista tiedonvälitystä. Onneksi ei laatulehdissä enää onnistu mutta pikkukaupunkien juorulehdissä menee läpi. Millä tahansa muulla alalla tällaista pidettäisiin vähintäänkin epäreiluna meininkinä. Kriitikko haluaa varastaa koko shown. Se on se kateus ja huomionkipeys. Tietämättömän ihmisen varmuudella voi luulla tietävänsä muidenkin asiat paremmin kuin muut ihmiset itse.
Nykyään kaiken tekemisen yllä leijuu ihmeellinen haukkumisen ja arvostelun kulttuuri ja epäonnistumisen pelko vaivaa monia. Mielestäni taiteeseen kuuluu vain kannustaminen koska huono taide ei ole kenellekään vahingollista tai vaarallista ja hyvä taide taas ahdistaa vain kateellisia.
Kritiikistä ja kriitikoista ei siis todellakaan saa eikä pidä välittää vaikka monella kehutulla mestarilla tuntuukin nousevan se kuuluisa kusi päähän ja moni haukuttu reppana on aivan hukassa yrittäessään toteuttaa sitten niitä vieraiden ihmisten hänen päähänsä takomia ajatuksia.
Säveltäjä Puccinin aikoihin verrattuna nykyaikana on monin verroin enemmän kaikenlaista hyödytöntä ja varmaan lienee jo hyödyttömämpiä ammattejakin kuin kriitikko kuten vaikkapa..........hmm........nooh.....
ei nyt tähän hätään tule mitään mieleen.
Itse puolestani teen maalauksia - ja kirjoittelen näitä juttujani - itseoppineen maalaistollon tiedoilla ja varmuudella! No, rehellisiä kun ollaan niin olenhan ylioppilas ym mutta jos sanonta 'kokenut kaiken tietää' pitää vielä paikkansa niin öljyvärimaalauksesta ja näyttelyiden pitämisestä uskoisin jotain tietäväni, kokemuksia ainakin on. Paljon hyviä mutta joku vähemmän hyväkin on sattunut kohdalle. On hieno asia kun ihminen jostain taiteenlajista tai teoksista tykkää. Ja jos joku sitten ei tykkää niin se on kokonaan hänen oma ongelmansa ja on hyödytöntä sillä asialla  muita vaivata.

Lokakuun aamu

Edellisessä blogissa olen näköjään hehkuttanut valon vaikutuksesta maisemaan ja kun tuota lukee niin tiedä sitten saako siitä mitään tolkkua joten laitanpa tähän varmemmaksi vakuudeksi pari tuoretta digikuvaa. Tässä on lokakuisena aamuna otettu kujanäkymä. Aurinko on juuri noussut ja sen ensimmäiset säteet tulevat etuoikealta, ilma on utuinen eikä maisemassa näytä olevan keltaisia koivunlehtiä lukuunottamatta paljonkaan värejä.
Vanhat kauan sitten punamullalla maalatut vajat näyttävät värittömiltä, oikeastaan vähän surullisen näköisiltä.
Sitten kävelen kameran kanssa tietä vajaat sata metriä tuonne mäkeä alas kauimmaisen vajan ohitse, käännyn siten, että aurinko jää selkäni taakse ja otan koko ajan samassa 'virityksessä' olevalla kamerallani kuvan ja siitä tuli tällainen.

                                       
Tummannäköiset rakennusten seinät alkavatkin hehkua oranssinsävyisinä ja maisema on täynnä keltaisina hehkuvien koivujen valoa. Pakko se on uskoa fysiikan laki, että värejä ei oikeasti ole ollenkaan olemassa.
On vain valoa ja erilaiset materiaalit heijastavat valon eri väreissä. Parhaiten sen huomaa kun tulee hämärä niin johonkin ne värit vain katoavat!

Tonalismia

Tonalismi eli sävymaalaus oli hyvin suosittu maalaustyyli ennen impressionismia Amerikassa. Impressionismin ja sen jälkeen tulleiden monien muiden -ismien suosion myötä tonalismi unohtui ja on vasta viimeisten vuosikymmenien aikana löydetty uudestaan Yhdysvalloissa. Tonalismille on tyypillistä nimensä mukaisesti hillityt usein tummahkot tunnelmalliset värisävyt. Maisemamaalausten aiheena ovat usein kuun valaisemat ja usvaiset, pehmeän valoisat ja harmaan varjoisat näkymät. Sisäkuvat ovat koruttomia, sävy sävyyn maalattuja ja henkilöt niissä yksinäisiä mietiskelijöitä. Eipä siis ihme, että tyylisuunta 1900-luvun alun modernisoituvassa maailmassa jäi unholaan.
Siitä kuinka itse aikanaan tonalistitaiteilijat löysin on kiittäminen tätä ihmettä nimeltä world wide web! Ennenkuin www valloitti maailman olin American Artist-lehden tilaajana jo päässyt tutustumaan Hudson River- koulukunnan mestareihin joista monet olivat tonalismin edustajia. Kun netissä surffailu 1990-luvun puolivälissä pääsi vauhtiin niin George Inness - ehkä tunnetuin tonalisti - tuli usein vastaan internetin taidesivustoilla ja siitä asiaan tutustuminen pääsi vauhtiin. Tämän hetken suosituin tonalismi- suuntauksen maalari  lienee Dennis Sheehan vaikka omaan makuuni enemmän on Jacob Collins.
Jos palaan takaisin maankamaralle ja tänne kotisuomeen niin taulunteon ja tonalisminn yhdistämisessä täällä on yksi mutta sitäkin isompi ongelma nimittäin valo! Tarkemmin sanottuna tunnelmallisen ja pehmeän valon puuttuminen tai ainakin ensialkuun siltä tuntui. Suomi on pohjoinen maa ja valo täällä on kovaa ja kirkasta sekä ilma (onneksi sentään) puhdasta mutta kuivaa. Talvella valoa on liian vähän ja kesällä liian paljon! Varjot ovat kesällä mustia ja talvella kaikki on yhtä harmaata varjoa.
Maisemamaalarina mottoni on aina ollut se, että "maisemamaalarille on paljon tärkeämpää mennä luontoon
kuin kouluun"! Ei voi maalata sellaista mitä ei ole ensin omin silmin nähnyt! Maanviljelijänä - nyk. EU-aikana pienviljelijänä - on luonnossa oleileminen toteutunut jo työnkin puolesta mutta paljon on ihan varta vasten tullut valon perässä juostua ja rämmittyä. Olen nimenomaan etsinyt tonalistimaalareiden töissä näkemiäni sävyjä.
Ja täytyy sanoa, että niitä kyllä löytyy ja löytyy paljon. Valitettavasti vain sen keston voi laskea vain minuuteissa silloin kun sitä on. Kamera on varmaan hyvä kapistus jos sitä osaa mestarillisesti käyttää, itse luotan enemmän kuvamuistiini.
Elikkä siis jos haluaa nähdä ennennäkemättömiä, tunnelmallisen pehmeitä värisävyjä Suomen luonnossa niin omien kokemuksieni mukaan se onnistuu sellaiseen vuodenaikaan kun mm puissa ei ole vihreitä lehtiä ja lunta on mahdollisimman vähän. Siis keväällä tai syksyllä! Maaliskuun loppupuoli/huhtukuun alku ja lokakuun puolivälistä joulukuun alkuun on parhaat ajat. Vähän ennen auringonlaskua ja  vähän jälkeen auringonnousun.
Iltatunnelmia kannattaa ihailla korkealta maastonkohdalta ja aamutunnelmia alavilla mailla esim joen rannoilla niin valoshow kestää pitempään. Tietysti pitää olla selkeä taivas tai vain ohutta yläpilveä ja eteläinen ilmavirtaus joka tuo vähän kosteutta ilmaan. Näitä "tonalismin hetkiä" ei täällä kaikkina vuosina siis kovin paljon edes ole mutta silloin kun on voi nähdä sellaista mistä ainakaan sohvaperunat eivät tiedä mitään!